Me hiljaiset ihmeet

Hiljaisuuden ryhmän toinen tapaaminen.

Aluksi olin pettynyt, kun kolme ryhmään ilmoittautunutta jätti tulematta. Sitten olin hyvin, hyvin iloinen ja kiitollinen siitä, että kolme muuta ryhmän jäsentä tuli. Meitä oli viisi - olimme (olemme) ryhmä. Vierauden tunnetta toisia kohtaan ei enää ollut, vaikka - tunnustan - olen autuaasti unohtanut ryhmäläisten nimet.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,

sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.

 

Psalmin säkeillä lähdettiin matkalle. Hiljaisuuteen laskeutuminen oli helpompaa kuin edellisellä kerralla. Hiljaisuuden jälkeinen tunnelma on jälleen erityinen.

Hiljaisuus puhui

Ja Jumala katseli kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. (1. Moos. 1:31)

Tällä luomiskertomuksen lauseella alkoi tänään hiljaisuuden ryhmän ensimmäinen hiljainen tunti. Jännitin vähän etukäteen, mutta kyllä, kyllä se oli ihan luontevaa. Meitä oli kahdeksan naista kappelissa istumassa, eri ikäisiä ja varmaan eri syistä hiljaisuutta tavoittelemassa.

En oikein osaa pukea sanoiksi, miltä se tuntui ja mitä hiljaisuuden aikana tapahtui. Mitään laajakaistaa taivaaseen en tavoittanut, mutta sitä en odottanutkaan. En ajatellut oikeastaan mitään kovin erityistä, mutta jollakin tavalla sen tunnin aikana rupesin olemaan enemmän läsnä. Jotakin muutakin siellä - kappelissa - oli läsnä, mutta siitä on vielä vaikeampi kirjoittaa.

Hiljaisen tunnin lopussa luimme Herran siunauksen ja kaikki lähtivät omille tahoilleen. Koko loppuillan on ollut erikoinen olo: onnellinen, riemastunut ja samaan aikaan vähän surullinen, kaipaava. Edelleen koen olevani olemassa tässä ja nyt, enkä huomisessa tai eilisessä kuten niin kovin usein arkisin.

Toivottavasti myös muut läsnäolleet saivat tapaamisesta jotakin tarvitsemaansa.

Lapsen oma paikka, tai sitten ei

Poikkean hiukan syrjäteille blogini aiheesta, mutta täytyy vinkata. Nämä kuvat lapsista ja heidän nukkumapaikoistaan nimittäin herättivät paljon ajatuksia. Suosittelen katsomaan!

Kehittyvän maailman lasten kuvissa viehätti se, että (toisin kuin usein) lapset kuvattiin heitä kunnioittavasti. Asuinympäristö on karu, mutta itsekunnioitusta löytyy - ainakin osalta lapsista.

Vauraiden maiden lasten kuvistakin osa oli suorastaan järkyttäviä. Lapsuuden voi kadottaa liian varhain monella eri tavalla.

Hiljaa nyt, Pyhä Henki puhuu

Istuin eilen illalla juhlissa pöytäseurueessa, jossa oli monta innokasta Tuomas-yhteisön jäsentä. Pöytäseurueen jäsenet olivat minulle etupäässä vieraita, mutta mukavien ihmisten seurassa keskusteltavaa silti löytyi. Kirkkoon ja uskontoon liittyvät aiheet nousivat useaan otteeseen pinnalle. Jossakin vaiheessa iltaa muuan nuori nainen kertoi helluntailaistuttavastaan, joka oli todennut luterilaisesta jumalanpalveluksesta jotakin tämän tapaista:

Luterilaisessa messussa ollaan niin kuin sanottaisiin Pyhälle Hengelle: Älä sinä sitten tule tänne häiritsemään!

Lausahdus nauratti kovasti ja sain vaikutelman, että pöytäseurueemme enemmistön mielestä tämä saattoi olla totta tavallisessa messussa, mutta ei sentään Tuomas-messussa.

Tässä kohtaa teen tunnustuksen: En ole koskaan oppinut Tuomas-messun ystäväksi. Minusta siellä touhutaan aivan liikaa - toivottamalla rauhaa vieressä istuville ynnä muuta. Millainen on helluntailainen jumalanpalvelus, sitä en oikein osaa kuvitellakaan.

Nyt en missään tapauksessa tarkoita, etteikö Tuomas-messu olisi mielestäni hyvä olemassa - niille, jotka siitä pitävät. Tiedän, että monille se on hyvin tärkeä. Itse kuitenkin vierastan sitä. Kun menen messuun, haluan olla rauhassa. (Ainakin muilta kuin lapsiltani. ) Tervehdin mielelläni tuttuja nyökkäyksellä ja hymyllä ja juttelen erittäin mielelläni heidän kanssaan jälkikäteen kirkkokahveilla, mutta itse messussa haluan vain varsinaisen asian paljaaltaan.

Suurimmat hengelliset kokemukset syntyvät mielestäni yksinkertaisuudesta ja pienistä eleistä. Pitää olla tarpeeksi hiljaista, että kuulee, kuinka Pyhä Henki puhuu.

Haluaisin tietää...

... mitä tapahtui Pietarin vaimolle. Ja lapsille - varmaan hänellä oli lapsiakin, kun kerran oli vaimokin. Anoppi parani kuumeestaan, sen tiedän.

Mitä he ajattelivat, kun perheen isä lähti sen erikoisen nasaretilaisen matkaan? Hyväksyivätkö ratkaisun, uskoivatko siihen, vai jäivätkö vain jälkeen vailla vaihtoehtoja? Miten he pärjäsivät ilman kalastavaa miestä? Ymmärsivätkö he, miten suuren ratkaisun tämä oli tehnyt? Pitivätkö he yhteyttä muiden opetuslasten mahdollisiin perheisiin? Olivatko he ylpeitä, peloissaan vai vihaisia?

Hiljaisuutta arjessa

Hiljaisuuspiiristä on tulossa totta. Reilut kaksi viikkoa niin se alkaa. Viime viikon Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli ilmoitus piiristä. Seurakunnan nettisivuille sitä ei ole päivitetty - ei, vaikka ramppaan siellä kurkkimassa harva se hetki.

Ryhmän nimeksi tuli Hiljaisuutta arjessa. Yritän parhaillani päättää ensimmäisen kerran pohdiskeltavia tekstejä. Aiheena on luomakunta. Minulla on valinnan vaikeuksia, runsauden pulaa suorastaan... mutta enköhän saa päätöksen tehtyä hyvissä ajoin.

Toivottavasti ilmoittautujia löytyy! Ja toivottavasti konseptimme toimii! Ja toivottavasti... no, ei pidä liikaa miettiä tai jännittää!

Korkojen kanssa

Olen pohdiskellut Jeesuksen leiviskävertausta - tai siis sitä, jossa palvelijoiden hoitoon uskotaan rahoja, ja osa saa ne tuottamaan mutta yksi piilottaa rahansa. Matteuksen versio siitä on painunut syvälle muistiin peruskoulun alaluokilla, Luukkaan on vähän vieraampi. Niin tiukasti istui muistissa alakoulun opettajan kertomus, että yllätyin, kun huomasin, etteivät palvelijat saaneetkaan leivisköjä hoidettavikseen, vaan talentteja tai kultarahoja.

Tarina on tosiaan askarrutti minua jo lapsena ja se tuntui vähän epäreilulta. Miksi isännälle ei riitä, että hän saa omansa takaisin? Pitääkö raha vielä antaa sille, jolla on kaikkein eniten? Riskinotto ei ollut vahvimpia puoliani vaan olin enemmän varovaista sorttia.

Nyt mietin myös, eikö isäntä alun alkaenkaan luottanut tähän yhden talentin palvelijaansa, kun kerran antoi tälle niin vähän hoidettavaksi. Ja luottamuksen puutteessako palvelija sitten tyytyi piilottamaan rahan?

Vastuu voi tuntua pelottavalta, mutta luottamus tuntuu kyllä yleensä rohkaisevalta. Ainakin silloin, kun itsekin luottaa itseensä.

Näin syksyn lähestyessä mietin myös sitä, mitä omalla talentillani tekisin. Kun olen jotakin (aika paljonkin, mielestäni) saanut, pitäisikö sen kasvaa korkoa myös? Onko minusta antamaan eteenpäin enemmän kuin haltuuni uskottiin? Ja kuinka paljon on tarpeeksi?