Pellavatukka kuvaa kirkon pihaa

Viime sunnuntaina messun jälkeen Pellavatukka halusi tiilikirkon pihalle leikkimään. Leikkiminen kuitenkin unohtui, kun pikkuneiti keksi ruveta kuvaamaan kirkon lähiympäristöä äidin kännykällä.

Mielenkiintoisin ensin: leikkipaikka...

... ja pihalle unohtunut lelu.

On täällä kirkkokin!

Ja mattoteline. (Kuinka moni ohikävelevä aikuinen huomaisi, että kirkon pihalla on mattoteline?)

Äiti, toi puu on IHANA.

Tätä seinänvierustaa on jännä kulkea. Toi kuva on kyllä rumempi kuin se puukuva, kuvaaja itse arvioi.

Äiti ja tytär.

Tää on hieno kuva, huokaa tekijä onnellisena.

Kukkaistutukset viehättivät myös.

Viisivuotiaan perspektiivi on omanlaisensa!

Mustan Saaran synkkä kohtalo

Menee hiukan ohi blogin varsinaisesta aihepiiristä, mutta täytyyhän tämä jakaa: Sinikka Nopola kirjoittaa juuri ilmestyneen WWF:n Pandan polku -lehden kolumnissa menneitten vuosikymmenten jätehuollosta ja viittaa samalla tuon ajan lapsen kristilliseen maailmankuvaan. Kristitty ympäristökasvattaja oli tärskäyttää teet pöydälle kolumnia lukiessaan. Nopola on sukkela sanoissaan.

Samasta lehdestä voi muuten lukea myös siitä, millaista työtä järjestön ympäristökasvattaja tekee, jos jotakuta kiinnostaa.

Hiljaisuuden saldo

Eilen oli viimeinen Hiljaisuutta arjessa -ryhmän viidestä tapaamisesta. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin, konsepti toimi. Hiljainen tunti arki-iltana oli arvokas hetki ja antoi paljon osallistujille. Näin koin itse ja näin sanoivat myös ryhmän ahkerimmat osallistujat. Ryhmässä hiljaa istuminen antoi kannustimen ottaa aikaa hiljaisuudelle. Merkillisellä tavalla ryhmäläisistä tuli myös tuttuja keskenään, vaikka emme tosiaan juuri puhuneet toisillemme ja ensimmäisellä kerralla kerrotut etunimetkin ovat jo unohtuneet.

Toisaalta, päätimme ennalta lyhyen keston ryhmälle, jotta siihen olisi helpompi sitoutu, mutta ryhmäläiset eivät sitten kuitenkaan sitoutuneet edes noihin viiteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla meitä oli kahdeksan - viimeisellä neljä. Yksi kävi vain kerran, kaksi kahdesti, loput sitten useamman kerran. Sitäkin kysyttiin, voitaisiinko ryhmää jatkaa tästä suoraan vaikka jouluun asti, mutta olisiko meillä ryhmää, joka jatkaisi? Mietimme jatkoa, mutta tuskinpa jatkuvaa viikottain tapaavaa ryhmää on toistaiseksi tulossa.

Kolmanneksi, kun kokeilee uutta, ei koskaan pidä masentua siitä, jos siinä menee jokin pieleen ensimmäisellä kerralla. Yhden kokeilun perusteella ei voi päätellä, ettei seurakuntamme alueella olisi mielenkiintoa tämän tyyppiseen toimintaan. Ehkä kokeilemme uuden jakson paaston aikana, tai sitten mietimme harvemmin, vaikka kerran kuussa, kokoontuvaa ryhmää. Tuntuu myös, että ryhmän pitäisi liikkua enemmän seurakuntalaisvetoiseen suuntaan, jos toiminta on näin pienimuotoista. Ehkä joka tapauksessa. En kuitenkaan taida itsekään olla valmis vetämään ryhmää tästä ikuisuuteen - jaksottaminen olisi helpompaa.

Pikkuisen sekalaiset fiilikset tänään.

Jeesus on maapallon kaveri

Olimme partiokämpällä talkoissa tyttöjen kanssa. Niitin lippuaukean ympäristöä viikatteen kanssa, kun viisivuotias Pellavatukka tuli kysymään:

Kampaatko sä äiti maapallon tukkaa?

Nauroin vähän ja totesin ennemmin leikkaavani. Tytöt innostuivat pohtimaan, mikä kaikki voisi olla maapallon silmiä, korvia, neniä ynnä muita osia. Neiti Kevät totesi hiukan kyynisesti, että ihmiset taitavat olla maapallon täitä.

Tai sitten hirvikärpäsiä, pohti Pellavatukka. Mutta mikä Jeesus on maapallolle?

Neiti Kevät tuumasi, ettei Jeesusta olisi ollut pakko sotkea tähän mielikuvitusleikkiin ollenkaan, mutta siitähän Pellavatukka suuttui:

Jeesushan on TÄRKEÄ! Etkö sä tiedä, ettei sua olis olemassakaan ilman Jeesusta?

Neiti Kevään kanssa sitten kävin - tai yritin käydä - keskustelua siitä, ovatko Jeesus ja Jumala sama asia ja olemmeko me osa Jumalaa ja miten luominen ja evoluutio istuvat yhteen ja onko maapallo Jumalassa tai osa Jumalaa. En ole aivan varma siitä mihin päädyimme, mutta kymmenvuotiaan päässä raksutti koko ajan kovasti. Pellavatukka ei tästä keskustelusta perustanut vaan toimitti omaa pohdintatyötään samaan aikaan. Tulostakin syntyi:

Äiti, Jeesus on maapallon kaveri, hän totesi painokkaasti, eikä minulla ollut siihen mitään lisättävää.

Paavalin särmät

Jokin aika sitten lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni ja huomasin tämän, minkä kirjoitin reilut kaksi vuotta sitten Paavalista. Sittemmin käsitykseni hänestä on saanut vieläkin enemmän ulottuvuuksia. Tuossa vanhassa merkinnässäni uumoilin, että Paavalia hiersi se, ettei hän ollut tavannut Jeesusta tämän elinaikana. Missä ovatkaan olleet silmäni silloin, kun luin ensimmäistä korinttilaiskirjettä:

Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt. Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa. (1. Kor 15:8-9)

Tämän voisi ajatella tukevan uumoilujani. Ei silti, että Paavali vaikuttaisi olevan huonolla itsetunnolla varustettu. Vähättely vaikuttaa osittain näennäiseltä. Epäilemättä hän oli mies, joka halusi päättää asioista ja katsoi olevansa tehtävään kykenevä. Veikkaanpa vielä, että hän piti itseään kykenevämpänä kuin monia muita.

Mielikuvieni Paavali on kuitenkin pehmentynyt jonkin verran. Ehkä hän ei ollutkaan vallan mahdottoman turhantarkka. Paavalin suhtautuminen ei-juutalaisiin kristittyihin ja ruoan puhtaussääntöihin on suorastaan suvaitsevaista. Huolimatta kasvissyöntiherjasta.   Tai ehkä, kuka tietää, hän tosiaan oli luonteeltaan aika nipo mutta myös siinä määrin suuri ihminen, että pystyi ainakin ajoittain nousemaan heikkoutensa yläpuolelle.

Tämä taitaa olla minun nykyinen mielikuvani Paavalista. Huomaan, että itseasiassa olen alkanut pitää hänestä.

Minua houkutellaan vapaa-ehtoiseksi

Seurakuntani on ryhdistäytynyt. Sain seurakunnan vapaaehtoisille suunnatun kirjeen, jossa esiteltiin erilaisia tarjolla olevia vapaaehtoistehtäviä. Aikaisemmin en ole moista kirjettä nähnyt - joko sellaisia ei ole lähetelty tai sitten minua ei ole laskettu vapaaehtoiseksi.

Siellä oli oikein kivoja tehtäviä tarjolla. Hyvä juttu oli, että tehtävänkuvauksissa oli usein eritelty sitä, miten paljon aikaa tehtävä vaatii. Oli sekä kertaluontoisia juttuja että pitkäaikaista sitoutumista vaativia tehtäviä.

Nyt kun vielä jostakin nappaisi aikaa, jolla menisi mukaan tuohon kaikkeen tai edes johonkin. Hiukan ironiselta tuntui, että minunkin kirjeeni mukana tuli kutsukirje kaikille seurakunnan 65-vuotiaille tulla mukaan seurakunnan toimintaan. Ymmärrettävää - juuri eläkkeelle jääneet ovat ehdottoman mahdollisia vapaaehtoistyöhön houkuteltavia - mutta kuitenkin vähän ennenaikaista, minulle siis. Ehkä minunkin ruuhkavuoteni ovat takanapäin 27 vuoden ja kolmen viikon päästä?

Jospahan nyt ensin kunnialla teen oman osuuteni hiljaisuuden ryhmän jäljellä olevista tapaamisista. Ja sitten suoriudun taas joskus avustamaan messussa... kuitenkin, jonakin keväänä - jonakin, ei ehkä ensi vuonna mutta jonakin - lähden mukaan esittämään pääsiäisen nukketeatteria! Ehkä jopa aikaisemmin kuin 27 vuoden päästä.

EDIT 14.9.:

Mitä olenkaan eilen tähän kirjoittanut! Eihän pääsiäisenä esitetä nukketeatteria vaan jouluna! Pääsiäisen alla on "pelkkää" teatteria, ilman sitä nukkea...

Me hiljaiset ihmeet

Hiljaisuuden ryhmän toinen tapaaminen.

Aluksi olin pettynyt, kun kolme ryhmään ilmoittautunutta jätti tulematta. Sitten olin hyvin, hyvin iloinen ja kiitollinen siitä, että kolme muuta ryhmän jäsentä tuli. Meitä oli viisi - olimme (olemme) ryhmä. Vierauden tunnetta toisia kohtaan ei enää ollut, vaikka - tunnustan - olen autuaasti unohtanut ryhmäläisten nimet.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,

sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.

 

Psalmin säkeillä lähdettiin matkalle. Hiljaisuuteen laskeutuminen oli helpompaa kuin edellisellä kerralla. Hiljaisuuden jälkeinen tunnelma on jälleen erityinen.