Aioin vielä kirjoittaa pyhäinpäivästä ja siitä, mitä se minulle merkitsee. Huomasin, että olen tehnyt sen jo, kaksi vuotta sitten.
Teimme tavanomaisen vaelluksemme Hietaniemen hautausmaalle illansuussa.
Ruusut kukkivat pihalla ja muistuttivat elämän jatkumisesta.
Pyhäinpäivänä on tapana muistella edesmenneitä rakkaita. Itselläni ovat yleensä päällimmäisinä ajatuksissa täti, anoppi ja isäni äiti. Muistelen mielelläni myös kolmea muuta isovanhempaani, vaikka muistan heistä kovin vähän.
Molemmat isoisäni kuolivat ollessani vain kaksivuotias. Äitini äiti kuoli vuotta myöhemmin. Syystä tai toisesta minulla on kummastakin isoisästä arvokas väläysmuisto - muistan pienen hetken heidän kanssaan. Äidinäidistäni eli mummista sen sijaan en ole pystynyt muistamaan mitään. Ja nyt tulee se tarina:
Olipa kerran muuan vaari ja muuan mummi. Itse asiassa, he eivät olleet vielä mitään vaareja ja mummeja vaan helsinkiläinen, keski-ikäinen pariskunta, kolmen nuoren naisen vanhemmat.Vaarilla oli oma yritys, jonka eteen mummikin oli tehnyt paljon työtä. Yritys oli kasvanut ja he olivat vaurastuneet. Elämässä oli takana vaikeita aikoja: perheen poika, isän ylpeys ja äidin ilo, oli kuollut pari vuotta sitten. Oli 60-luvun loppu.
Vaarilla oli pitkään ollut haave. Torpan poika halusi oman talon, vieläpä hienolle alueelle meren rantaan. Talo rakennettiin, ja vaari ja mummi sekä nuorin tytär muuttivat sinne asumaan. Se oli hieno talo - oikein todella hieno - mutta onni ei palannut perheeseen. Mummi suri ainoaa poikaansa vuodesta toiseen. Hyviäkin asioita tapahtui: syntyi lapsenlapsi, sitten toinen - minä - ja kolmaskin. Samaan aikaan vaari sairastui ja sitten kuoli. Hän ehti asua haaveittensa talossa vain kaksi vuotta. Mummin terveys murtui pian tämän jälkeen ja hänkin kuoli, vuosi miehensä jälkeen.
Rakkaudella rakennettu talo joutui vieraiden ihmisten kodiksi eikä meillä mummin ja vaarin sukulaisilla ollut sinne enää asiaa. Sieltä jäi toki valokuvia. Kuvissa vieraat ihmiset seisoivat olohuoneessa skoolaamassa vaarin 60-vuotispäivän kunniaksi tai pappi kastoi pikkuveljeäni siinä samassa huoneessa. Pari kuvaa oli pihalta, jossa minä leikin hiekkalaatikolla. Tiesin, missä talo oli, ja osoitin sen joskus ohiajaessa miehelleni.
Muutama vuosi sitten talo tuli myyntiin. Sattumalta kävi niin, että sen osti mieheni työkaveri. Kun mieheni ymmärsi, minkä talon työkaveri oli ostanut, hän kysyi, josko saisimme tulla katselemaan paikkoja. Saimme luvan, ja kävimme paikan päällä ennen kuin talo remontoitiin.
On vaikea kuvailla, miltä tuntui kävellä talolle ensimmäistä kertaa 30 vuoteen. En muistanut paikasta mitään muuta kuin mitä valokuvista tiesin. Kuitenkin, jo taloa lähestyessä tunsin merkillistä tuttuutta. Paikka oli sittenkin tuttu, oikein todella tuttu, vaikka katselinkin sitä eri korkeudelta. Pihalta löytyi aidan koriste, joka oli tuttu - vaikka sitä ei löydy valokuvista. Eteisen naulakon tunsin myös. Luulen, että olen keikkunut siellä pikkutyttönä tai ehkä leikkinyt piilosta. Olohuoneessa sekoittuivat valokuvien muistot omiin muistoihin, mutta talon yläkerrasta ei ollut valokuvia. Yläkerrassa oli joitakin ihan vieraita huoneita, mutta portaiden yläpäästä osasin suunnistaa aika sokkeloisen reitin suoraan mummin makuuhuoneeseen ja terassin ovelle.
Terassilta pääsi hiekkalaatikolle - sille samalle, joka oli valokuvassa. Huone, jossa ovi oli, oli selvästikin makuuhuone. Vasemmalla seinustalla oli ovi pieneen pukeutumishuoneeseen ja sen takana kylpyhuoneeseen.
Kun astuin sisälle tuohon pieneen pukeutumishuoneeseen, tunsin huoneessa merkillisen läsnäolon sekä lempeyden ja onnen tunteen. Siinä aivan edessäni, peilin ääressä, oli joku, joka rakasti minua kovasti. Tietenkään häntä ei voinut nähdä, mutta tunsin hänet - tai sitten muistin, miten hän oli ollut siinä 30 vuotta aikaisemmin.
Myöhemmin tarkistin äidiltäni, että nämä olivat tosiaan olleet juuri mummin huoneita. Mummilla oli ollut tapana istua juuri siinä kohdassa, jossa koin tämän merkillisen kokemukseni.
Ymmärtääkseni mummi oli viimeisinä vuosinaan aika masentunut. Vaarin kuoltua hän oli epäilemättä myös yksinäinen. Tuolla tyhjässä pukeutumishuoneessa seistessäni hän kuitenkin kertoi minulle vuosikymmenten takaa, että minä, silloin kolmevuotias tyttärentytär, olin ollut hänelle ilon aihe ja rakas. Otin tiedon kiitollisena vastaan. Sain aikuisena muiston mummistani.
Tämä ei ole kummitusjuttu. Järki - tai luonnontieteilijä - sanoo myös, ettei tällainen kokemus todista yhtään mitään, suuntaan eikä toiseen, kuolemanjälkeisestä elämästä. Tämä on helposti selitettävissä muistin merkillisillä kiemuroilla.
Sydän puolestaan on iloisen vakuuttunut, että mummi on edelleen olemassa jossakin, jollakin tavalla, ja nyt hänellä on hyvä olla.
Kirkko ja kaupunki -lehti tarjoilee tällä viikolla hengellisiä harjoituksia työmatkalle. Jutussa mainituissa rukousharjoituksissa on jotakin tuttua.
Minäkin pyrin toisinaan rukoilemaan työmatkalla. Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Aika paljon riippuu myös siitä, miten suuri tarve rukoukselle itsellä juuri silloin on. Kun tarve on suurin, on rukous yleensä yksinkertaisin, ja silloin olen pystynyt rukoilemaan vaikka ratikassa.
Töissä minulla on koneella tallessa tämä allaoleva kuva, jonka olen joskus Sananjalan blogista napannut talteen:
En voi väittää, että kuvassa varsinaisesti silmä lepäisi, mutta kun hahmon tuolta saa silmiään kääntelemällä houkuteltua näkyville, sielu lepää kyllä hetken.
Olen eilen ja tänään ollut työn puolesta vierailemassa seurakuntani molemmissa perhekerhoissa. Molemmat vierailut olivat mukavia ja onnistuneita. Puhuin ruoan ympäristövaikutuksista - aihe, joka upposi pienten lasten vanhempiin hyvin. Paikalla oli kiinnostuneita, mukavia ihmisiä - ja jokuset tutut kasvot toki myös.
Etenkin eilen punaisella puukirkolla tuntui myös aika haikealta. Touhu oli kovasti tutun oloista - vain muutama vuosi sitten olin itse aktiivinen perhekerholainen. Ihmiset kuitenkin vaihtuvat. Nyt kolmenkymmenen aikuisen osallistujan joukossa oli enää yksi äiti, jonka tunnen. Lapsityönohjaaja, jonka olen tuntenut omasta lapsuudestani asti ja jota kovasti arvostan, sanoi jäävänsä vuoden päästä eläkkeelle. Elämä menee eteenpäin itse kullakin.
Kerhon päättävän pienen kirkkohetken aikana muistelin, miten iso hengellinen merkitys sillä oli minulle aikanaan. Ritari Yrjänän tai Pellavatukan vauva-aikoina en käynyt messussa oikeastaan muulloin kuin jouluna ja mikkelinpäivänä (perhemessussa). Jokaviikkoinen hetki kirkon lattialla lapset sylissä oli se tilaisuus, jolloin sai hiljentyä pyhän äärelle ja ehkä korvallaan ehti napata jonkin avartavan sanan, jota sitten tutkiskeli myöhemmin. Aika arkista hengellisyyttä - ja juuri sen vuoksi arvokasta.
Ystäväni Panu on kaivellut arkistojaan kuuden vuoden takaa, eli niiltä ajoilta, kun hänestä tuli pappi. Panu päivittää vanhoja tekstejään Papin alkutaival -blogiin. Merkintöjä tippuu sinne tasaiseen tahtiin.
Suosittelen lukemaan! Itse odotan mielenkiinnolla kirjoittajan kommentteja siitä, miltä nuo aiemmat ajatukset nyt tuntuvat.
Pappilan mummo oli myöntänyt minulle tällaisen:
Kiitän lämpimästi! Tiedän tämäntapaisia leikkejä kiertävän täällä blogimaailmassa, mutta ne eivät ole ennen osuneet minun kohdalleni. Tartun siis palkinnon mukana seuraavaan haasteeseen ja kerron pyydetyt viisi asiaa itsestäni:
Lempiruokani on varmaankin suppilovahverolasagne. Se on yksinkertaisesti hyvää. (Sitäpaitsi, sitä on meillä jääkaapissa parhaillaan!)
Lempimakeinen - vaikea juttu. Tykkään makeasta, mutta ei minulla oikein lempikarkkia ole. Lempileivonnainen sen sijaan on ehdottomasti kuivakakut moninaisissa muodoissaan.
Lempiluettavaa on monenlaista. Pidän kovasti tarinoista! Romaaneja luen paljon mutta tykkään myös kovasti lastenkirjoista. Onneksi on omia lapsia, niin niitä saa lukea kyllikseen! Toisaalta oman alan tieteellinen artikkelikin saattaa saada silmät kiilumaan... ja Raamattu on jaksanut kiinnostaa jo vuosia. Dekkareita sen sijaan en juurikaan lue.
Mieluisin tapani tehdä käsitöitä on ... ööö ... niin, ettei käsityön valmistumisella ole kiire. Tai sitten niin, että käsityö valmistuu tosi nopeasti. Tykkään neuloa, mutta saan neulomukset harvoin valmiiksi.
Lempielokuvani - no niitäkin on tietysti monta. Jos yksi pitää nimetä, nimeän vaikka elokuvan Mies, joka tiesi liikaa. Perusteluja en osaa sen kummemmin antaa, se nyt vain on hyvä leffa.
Viisi blogia, joille haluan myöntää tämän saman tunnustuksen. Tässäkin keksisin paljon useampia tunnustusta ansaitsevia blogeja, mutta päätin nyt kehua erityisesti sellaisia blogeja, jotka käsittelevät myös kristinuskoa ja joista olen saanut paljon irti: Kalles kyrkliga kommentarer, Kulkeeko henki, Luostarin puutarha ja Panun ajatus. Ei teidän tarvitse jatkaa leikkiä, jos ette halua, mutta hienot blogit teillä on kaikilla! Viidenneksi olisin nimennyt Tätipappi polkkaa -blogin, mutta sepä oli salaperäisesti paennut salasanan taakse. Lämpimät terveiset kuitenkin Aijalle, jos satut tämän lukemaan!
Keskiviikkoiltana sain yllättäen ja pyytämättä kerta kaikkiaan briljantin idean. Kieriskelin ideassani pitkälle yöhön ja nautin siitä. Se oli niin yksinkertaisen suurenmoinen ja hauska, että sitä olisi pitänyt heti päästä toteuttamaan.
Ideani oli, että pitäisi kirjoittaa kirja, joka käsittelee kristillistä kasvatusta kotona: lapsen hengellistä kehitystä, uskonnon merkitystä kotona, kodin kristillisiä tapoja ja niin edelleen. Näkökulman pitäisi olla elämänläheinen ja lämmin. Kirjan pitäisi lisäksi olla hauska. Toimittajaksi valitsin luontevasti itseni (vaikka asiantuntemus aiheesta puuttuu ja aikaa kirjaprojektiin perheen, työn ja jatko-opintojen lomassa ei ole). Suunnilleen varttitunnissa olin kehitellyt tavoitteet ja tyylin, luonnostellut kirjan sisällysluettelon, pohtinut sopivia haastateltavia ja valinnut itselleni kanssakirjoittajan (jolla myönteistä kyllä on asiantuntemusta aiheesta sekä taitoa kirjoittaa). Selvä paketti - homma vaati vain sen, että se tehdään.
Ihan pikkuisen paljon nieleskelin torstaina, kun Kotimaa-lehdestä löytyi arvio Saara Kinnusen kirjasta Lapsen usko. Vaikutti hiukan siltä, että joku on jo toteuttanut ideani, tai ainakin kirjoittanut likipitäen samasta aiheesta - aivan äskettäin, ja vieläpä asiantuntemuksella. Rupesin vahvasti epäilemään, että aiheesta ei ihan heti tarvita uutta kirjaa suomen kielellä.
No, kerrankos sitä haaveilee jostakin. Mutta Kinnusen kirja pitäisi varmaan lukea. AIHE on nimittäin mielenkiintoinen. 
