Hyvää uutta vuotta!

Kirkkovuosi taisi vaihtua tuossa muutama tunti sitten. Hyvää uutta kirkkovuotta itse kullekin! Huomenna on aikomus sytyttää ensimmäinen adventtikynttilä ja ehdottomasti myös laulaa Hoosiannaa messussa.

Olen tässä syksyn pimeinä hetkinä väsännyt adventtikalenteria tänne blogiin. Se ei ole vielä valmis, mutta ensimmäinen luukku on kyllä ajastettu aukeamaan huomenna aamulla.... Kalenterissa minulla oli ideana ihan vain koota sinne mukavia juttuja adventin ajaksi. Onhan siellä joitakin mukavia juttuja, mutta kyllä siitä aika sillisalaatti tuli (tai oikeammin on tulossa, koska kaikki luukut eivät vielä ole olemassa). Joka tapauksessa, toivotan myös mukavaa adventin aikaa näin uuden kirkkovuoden aluksi!

***

Viikon hengelliset kuulumiset ovat kuuluneet lähinnä lasten suusta:

Viisivuotias Pellavatukka arvelee, että Jumalalla on veli. Veli ei kuulemma ole kuitenkaan yhtä kiltti kuin Jumala. Joskus veli kiusaa Jumalaa ja silloin Jumala pyytää äitiään apuun.

Ritari Yrjänä tuli eilen innoissaan iltapäiväkerhosta kotiin: Äiti, oletko sä kuullut siitä Suomen lasten Raamatusta sen Joosef ja hänen veljensä? Se on, äiti, tosi jännä tarina!

Yrjänä kaivoi kirjan hyllystään ja luki minulle ääneen parhaat palat. Kiinnostavinta tarinassa oli faraon unet ja Joosefin tulkinta niistä. Kerroin, että minustakin se on mielenkiintoinen tarina, ja paljastin senkin, että olen lukenut tarinan ennenkin, muun muassa siitä aikuisten Raamatusta.

Ai, onko siellä näitä samoja tarinoita? kysyi nuori herra yllättyneenä.

Jotain on meiltä vanhemmilta tainnut jäädä lapselle mainitsematta. Tai sitten se on mainittu mutta mennyt ohi korvien.

Jumalan päiväkoti

Pellavatukka: Äiti, tiedätkö, mitä laulua Jumalan päiväkodissa lauletaan?

Äiti: No, mitä?

Pellavatukka: Jumala lähti leikkiin, lallallallallaa... (ihan oudolla sävelmällä, ainakin äidin mielestä)

Äiti (hämmästyneenä): Onko Jumala siis päiväkodissa?

Pellavatukka: On. Sellaisessa Jumalan päiväkodissa. (nauraa kihertää ja vakavoituu sitten) Äiti, oikeesti, siis ihan oikeesti, Jumala asuu kyllä auringossa.

Äiti (epävarmana): Nii-in, jotkut sanoo, että Jumala asuu taivaassa mutta kyllä sitten jotkut on sitä mieltä, että Jumala on kaikkialla.

Pellavatukka: Ei kun Jumala asuu auringossa. Kyllä mä sen tiedän. Auringosta pääsee kaikkialle.

Lempeästi kasvatuksesta

Monica Vikström-Jokelan ja Eero Jokelan kirja Aika pyhä! on pieni kirja, jossa on paljon asiaa. Takakansitekstin mukaan kirja johdattaa vanhemman ihmettelemään pyhää yhdessä lapsensa kanssa, mutta minun mielestäni kysymyksessä on ennemmin kokonaisvaltainen kertomus kasvatuksesta kristillisessä kodissa.

Kirjassa on elämänmakuisia lyhyitä tekstejä erilaisista lapsiperheessä vastaan tulevista hetkistä, tilanteista ja mahdollisuuksista. Kirjoittajat ammentavat kokemuksestaan viiden lapsen vanhempina. Sävy on lempeän ymmärtäväinen: olemme kaikki epätäydellisiä, saatamme erehtyä ja tehdä virheitä, mutta silti kannattaa yrittää elää perheenä. Kristillinen usko tulee esille sekä arkisena juttuna, joka on läsnä jokapäiväisessä elämässä, että suurina, hienoina juhlahetkinä.

Kertomukset on kirjoitettu rehellisen koskettavasti - ne tulevat iholle, itkettävät ja naurattavat. Ne ovat tosia. Omia suosikkejani olivat tarinat tärkeistä paikoista, ikonia silittävästä vauvasta sekä Karvisesta, joka sinnikkäästi pyrki osaksi jouluseimeä.

Mervi Lindmanin kuvat ovat viehättäviä, mutta epäilen, että niissä saattaa piillä ongelma. Tunnetun lastenkirjojen kuvittajan tyyli on niin tuttu lastenkirjoista, että tämäkin kirja tulkitaan sellaiseksi. Näin on tehty esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa - kirja on luokiteltu kuuluvaksi lasten osastolle. Meillä kotona viisivuotias Pellavatukka kiinnostui kirjasta heti sen nähtyään ja olisi halunnut äidin lukevan sitä ääneen. Lapselle luettavaksi tämä kirja ei kuitenkaan oikein istu.

On lastenraamattuja ja on lastenraamattuja - ja lisäksi Suomen lasten Raamattu

Monta vuotta sitten halusin löytää lapsilleni hyvän lastenraamatun - ta ylipäätään hyvän kuvakirjan Raamatun kertomuksista. Syystä tai toisesta meille ei sellaista koskaan siunaantunut lasten kastelahjoina, joululahjoina tai syntymäpäivinä. Edes lasteni voimakkaan uskonnollinen mummo ei syystä tai toisesta koskaan kiikuttanut meille sellaista - vähän yllättävää näin jälkikäteen, kun minä miniä kuitenkin sain häneltä useampaan otteeseen kristillistä kirjallisuutta joululahjaksi.

Vuosien vieriessä noita kirjoja on sitten kertynyt. Taannoinen perhepäivähoitaja antoi Neiti Keväälle ja Ritari Yrjänälle läksiäislahjaksi Kenneth N. Taylorin kirjan Ensiaskel Raamattuun. Ajatus oli kaunis, mutta me vanhemmat tai lapsetkaan emme ole koskaan mieltyneet tuohon kirjaan. Tekstit ovat lyhyitä, tiivistävät asiansa ja sekaan on siroteltu herätteleviä ja kokoavia kysymyksiä. Kirjan yleinen sävy vain on luotaantyöntävä. Se tulkitsee ja kärjistää liikaa. Kun esimerkiksi pääsiäisen tapahtumista kerrottaessa viitataan tiuhaan pahoihin miehiin,annetaan toistuvasti ymmärtää, että meitä oikeastaan pitäisi rangaista, ja todetaan, että Jeesus kuoli, koska sinä ja minä olemme tehneet pahoja asioita, ei kirjaa oikein tee mieli lukea lapselle. Loppujen lopuksi, niin perisynnistä osallinen kuin onkin, kuinka pahoja asioita nelivuotias oikeastaan on tehnyt?

Hiukan enemmän luettu kirja on ollut Raamatun suuret kertomukset (Christopher Doyle ja Roger Fereday), jonka itse joskus sattumalta löysin kirjakaupasta. Siinä kertomukset ovat kertomuksia ja niiden tulkitseminen jää pitkälti lukijan ja kuuntelijan tehtäväksi. Sen suurin puute taitaa olla mukaan kelpuutettujen tarinoiden vähälukuisuus. Kirja ei yksinkertaisesti ole riittävän kattava.

Kun sitten Jaakko Heinimäen kirjoittama ja Cristel Rönnsin kuvittama Suomen lasten Raamattu ilmestyi pari vuotta sitten, kiinnostuin siitä heti - ja ostin sen melko pian. Kannatti ostaa: kirja on näiden lasten kuvaraamattujen joukossa aivan omaa luokkaansa. Nykyisin meillä on niitä peräti kaksi, kun neiti Kevät ja ritari Yrjänä saivat yhden seurakunnalta kiitokseksi avustamisesta uuden seurakunnan ensimmäisessä messussa.

Heinimäki kertoo Raamatun kertomukset selkeällä nykysuomella mutta ei oio mutkia liiaksi. Tulkitseminen jää pääosin lukijan itsensä tehtäväksi. Kirja ei ole aivan kattava mutta hyvin iso osa Raamatun kertomuksista löytyy sieltä. Rönnsin kuvitukset ovat erinomaisia - hauskoja ja kaukana kiiltokuvamaisuudesta - ja puhuttelevat kaikesta päätellen nykylapsia. Niistä näkee, että ne on tehty lapsille eikä heidän vanhemmilleen tai isovanhemmilleen.

Toinen tämän talon Suomen lasten Raamatuista on periaatteessa sijoitettu ritari Yrjänän hyllyyn ja toinen neiti Kevään - ja silti useammin kuin kerran olen löytänyt molemmat kirjat Pellavatukan sängyn alta. Pikkuneiti ei osaa vielä lukea, mutta kirjan kuvia hän lukee sujuvasti... ja ajoittain pyytää lukemaan kiinnostavalta vaikuttavan tarinan. Isot sisarukset lukevat kirjaa mieluummin itse. Ritari Yrjänä tykkää etsiä tuttuja tarinoita ja lukea niitä uudelleen, kun taas neiti Keväälle kirja on jonkinmoinen hakuteos Raamatusta.

*****

Tämä teksti pääsi joskus aiemmin syksyllä livahtamaan keskeneräisenä maailmalle. Ei siitä puuttunut kuin tiedot noista kahdesta ensin mainitusta kirjasta, mutta nappasin sen kuitenkin pois. Sainpahan nyt sairaspäivän kunniaksi vihdoin kaivettua kirjat esille tarkistaakseni nimet ja tekijät.

Mielelläni kuulen myös muista hyvistä lastenraamatuista tai raamatunkertomuksiin pohjaavista kuvakirjoista!

 

Pyhäinpäivän jälkitunnelmia

Aioin vielä kirjoittaa pyhäinpäivästä ja siitä, mitä se minulle merkitsee. Huomasin, että olen tehnyt sen jo, kaksi vuotta sitten.

Teimme tavanomaisen vaelluksemme Hietaniemen hautausmaalle illansuussa.

Ruusut kukkivat pihalla ja muistuttivat elämän jatkumisesta.

Pyhäinpäivän aattona haluan kertoa erään tarinan

Pyhäinpäivänä on tapana muistella edesmenneitä rakkaita. Itselläni ovat yleensä päällimmäisinä ajatuksissa täti, anoppi ja isäni äiti. Muistelen mielelläni myös kolmea muuta isovanhempaani, vaikka muistan heistä kovin vähän. 

Molemmat isoisäni kuolivat ollessani vain kaksivuotias. Äitini äiti kuoli vuotta myöhemmin. Syystä tai toisesta minulla on kummastakin isoisästä arvokas väläysmuisto - muistan pienen hetken heidän kanssaan. Äidinäidistäni eli mummista sen sijaan en ole pystynyt muistamaan mitään. Ja nyt tulee se tarina:

Olipa kerran muuan vaari ja muuan mummi. Itse asiassa, he eivät olleet vielä mitään vaareja ja mummeja vaan helsinkiläinen, keski-ikäinen pariskunta, kolmen nuoren naisen vanhemmat.Vaarilla oli oma yritys, jonka eteen mummikin oli tehnyt paljon työtä. Yritys oli kasvanut ja he olivat vaurastuneet. Elämässä oli takana vaikeita aikoja: perheen poika, isän ylpeys ja äidin ilo, oli kuollut pari vuotta sitten.  Oli 60-luvun loppu.

Vaarilla oli pitkään ollut haave. Torpan poika halusi oman talon, vieläpä hienolle alueelle meren rantaan. Talo rakennettiin, ja vaari ja mummi sekä nuorin tytär muuttivat sinne asumaan. Se oli hieno talo - oikein todella hieno - mutta onni ei palannut perheeseen. Mummi suri ainoaa poikaansa vuodesta toiseen. Hyviäkin asioita tapahtui: syntyi lapsenlapsi, sitten toinen - minä - ja kolmaskin. Samaan aikaan vaari sairastui ja sitten kuoli. Hän ehti asua haaveittensa talossa vain kaksi vuotta. Mummin terveys murtui pian tämän jälkeen ja hänkin kuoli, vuosi miehensä jälkeen.

Rakkaudella rakennettu talo joutui vieraiden ihmisten kodiksi eikä meillä mummin ja vaarin sukulaisilla ollut sinne enää asiaa. Sieltä jäi toki valokuvia. Kuvissa vieraat ihmiset seisoivat olohuoneessa skoolaamassa vaarin 60-vuotispäivän kunniaksi tai pappi kastoi pikkuveljeäni siinä samassa huoneessa. Pari kuvaa oli pihalta, jossa minä leikin hiekkalaatikolla. Tiesin, missä talo oli, ja osoitin sen joskus ohiajaessa miehelleni.

Muutama vuosi sitten talo tuli myyntiin. Sattumalta kävi niin, että sen osti mieheni työkaveri. Kun mieheni ymmärsi, minkä talon työkaveri oli ostanut, hän kysyi, josko saisimme tulla katselemaan paikkoja. Saimme luvan, ja kävimme paikan päällä ennen kuin talo remontoitiin.

On vaikea kuvailla, miltä tuntui kävellä talolle ensimmäistä kertaa 30 vuoteen. En muistanut paikasta mitään muuta kuin mitä valokuvista tiesin. Kuitenkin, jo taloa lähestyessä tunsin merkillistä tuttuutta. Paikka oli sittenkin tuttu, oikein todella tuttu, vaikka katselinkin sitä eri korkeudelta. Pihalta löytyi aidan koriste, joka oli tuttu - vaikka sitä ei löydy valokuvista. Eteisen naulakon tunsin myös. Luulen, että olen keikkunut siellä pikkutyttönä tai ehkä leikkinyt piilosta. Olohuoneessa sekoittuivat valokuvien muistot omiin muistoihin, mutta talon yläkerrasta ei ollut valokuvia. Yläkerrassa oli joitakin ihan vieraita huoneita, mutta portaiden yläpäästä osasin suunnistaa aika sokkeloisen reitin suoraan mummin makuuhuoneeseen ja terassin ovelle.

Terassilta pääsi hiekkalaatikolle - sille samalle, joka oli valokuvassa. Huone, jossa ovi oli, oli selvästikin makuuhuone. Vasemmalla seinustalla oli ovi pieneen pukeutumishuoneeseen ja sen takana kylpyhuoneeseen.

Kun astuin sisälle tuohon pieneen pukeutumishuoneeseen, tunsin huoneessa merkillisen läsnäolon sekä lempeyden ja onnen tunteen. Siinä aivan edessäni, peilin ääressä, oli joku, joka rakasti minua kovasti. Tietenkään häntä ei voinut nähdä, mutta tunsin hänet - tai sitten muistin, miten hän oli ollut siinä 30 vuotta aikaisemmin.

Myöhemmin tarkistin äidiltäni, että nämä olivat tosiaan olleet juuri mummin huoneita. Mummilla oli ollut tapana istua juuri siinä kohdassa, jossa koin tämän merkillisen kokemukseni.

Ymmärtääkseni mummi oli viimeisinä vuosinaan aika masentunut. Vaarin kuoltua hän oli epäilemättä myös yksinäinen. Tuolla tyhjässä pukeutumishuoneessa seistessäni hän kuitenkin kertoi minulle vuosikymmenten takaa, että minä, silloin kolmevuotias tyttärentytär, olin ollut hänelle ilon aihe ja rakas. Otin tiedon kiitollisena vastaan. Sain aikuisena muiston mummistani.

Tämä ei ole kummitusjuttu. Järki - tai luonnontieteilijä - sanoo myös, ettei tällainen kokemus todista yhtään mitään, suuntaan eikä toiseen, kuolemanjälkeisestä elämästä. Tämä on helposti selitettävissä muistin merkillisillä kiemuroilla.

Sydän puolestaan on iloisen vakuuttunut, että mummi on edelleen olemassa jossakin, jollakin tavalla, ja nyt hänellä on hyvä olla.

Hengellisyyttä arjessa

Kirkko ja kaupunki -lehti tarjoilee tällä viikolla hengellisiä harjoituksia työmatkalle. Jutussa mainituissa rukousharjoituksissa on jotakin tuttua.

Minäkin pyrin toisinaan rukoilemaan työmatkalla. Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Aika paljon riippuu myös siitä, miten suuri tarve rukoukselle itsellä juuri silloin on. Kun tarve on suurin, on rukous yleensä yksinkertaisin, ja silloin olen pystynyt rukoilemaan vaikka ratikassa.

Töissä minulla on koneella tallessa tämä allaoleva kuva, jonka olen joskus Sananjalan blogista napannut talteen:

 

En voi väittää, että kuvassa varsinaisesti silmä lepäisi, mutta kun hahmon tuolta saa silmiään kääntelemällä houkuteltua näkyville, sielu lepää kyllä hetken.