Me laiskat mutta tehokkaat luterilaiset

Nyt löytyi syyllinen Etelä-Euroopan talousvaikeuksiin. Sehän on tietenkin katolinen kirkko!



En lähde kyseenalaistamaan vierailevan luennoitsijan osaamista, kun en asiasta mitään tiedä, mutta jotenkin hassulta tuo uutisointi tuntuu, otsikosta alkaen. Voi siinä olla jotain perääkin - tuo kyseenalaistaminen vs. kuuliaisuus auktoriteeteille - mutta tuskinpa se ihan niin yksioikoista on. Lisäksi Etelä- ja Pohjois-Amerikan rinnastus tuntuu kummalliselta.



No, se on aina kiva kuulla, että me protestantit emme teekään paljon töitä, saamme vain nopeasti valmista aikaan.

Ussassa tehdään monisteita

Tokaluokkalainen ritari Yrjänä kömpi sohvalla kainalooni ja huokasi raskaasti:



Äiti, mun mielestä ussa on koulussa tylsää.



Ai niinkö? kysyn minä hämmästyneenä. Neiti Kevään mielestä se on ollut aika mielenkiintoista, kun siellä on niitä kiinnostavia tarinoita.



Neiti Kevät myönsi tämän todeksi, mutta huomautti, että osa tarinoista on kyllä aika kamalia, koska niin monet kuolevat niissä. Neiti Kevät ei pidä kuolemisesta.



Ei ne tarinat ole tylsiä, jatkaa Yrjänä. Se on tylsää, kun aina ussan tunnilla pitää tehdä monisteita eikä koskaan tehdä mitään muuta.



Oi voi. Olen nimittäin itse lukenut uskonnon didaktiikan oppikirjoja tutkimustani varten ja niiden pohjalta muodostanut kuvan oppiaineesta, jota voi opettaa luovin ja vaihtelevin menetelmin. Draama, musiikki, askartelu, keskustelu, väittely, projektit, pelit - kaikki istuvat tämän hienon oppiaineen opetukseen. Itsekseni olen pohdiskellut, millainen voisi olla uskontoa ulkona -opetusmenetelmä. Ikävä kyllä poikani kokemus taitaa olla valitettavan yleinen todellisen koulumaailman ilmiö. Uskonnontunnilla tehdään monisteita. Ja hänellä on sentään erittäin osaava opettaja.



Itse muistan lämmöllä omia kouluaikaisia uskonnonopettajiani. Heidän tunneilleen meni aina mielellään. Lukiossa uskonto oli laajan fysiikan jälkeen älyllisesti haastavin oppiaine, jonka tiesin. En kyllä enää muista, oliko meillä monisteita.



Keskustelumme ritari Yrjänän kanssa ei kuitenkaan päättynyt aivan masentavaan sävyyn:



Äiti, silloin viime tiistaina, silloin oli kyllä ihan kiva ussantunti. Silloin oli se Sakkeus. Ja se monistekin oli ihan kiva.



Ehkä on sentään olemassa yhdenlaisia monisteita ja toisenlaisia monisteita.

Tauluja ja Tuomiokirkko

Kävimme näin hiihtolomalla Ateneumissa katsastamassa Carl Larssonin näyttelyn ja muutenkin kiertelemässä. Lapset tekivät näyttelyssä ikäryhmälleen suunnattuja tehtäviä. Näyttelyssä oli muutenkin huomioitu lapset: Larssonien kotia esittävässä tilataideteoksessa pääsi mm. rakentamaan palikoilla tai laittamaan ruokaa huopaperunoista ja -porkkanoista. Tarpeellinen paussi taiteesta, ainakin viisivuotiaan Pellavatukan mielestä.



Tauosta huolimatta Pellavatukka alkoi väsyä. Yläkerran Gallen-Kallelat, Repinit ja Haloset eivät kiinnostaneet enää pätkän vertaa. Vaan kun lähestyimme Hugo Simbergin töitä, neitonen valpastui äkkiä.



Äiti, noi pojat, noi on niitä köynnöksenkantajapoikia! hän huudahti melkoisen kiihtyneenä.



Niinhän ne olivat. Ja löytyi sieltä Haavoittunut enkelikin, jota sitten koko perheen voimin pitkään katselimme. Kirjasta tuttu kuva kiinnosti kaikkia. Heti muistui mieleeni, että Tampereen retki on edelleen tekemättä ja Tuomiokirkko näkemättä. Jospahan jonakin kevään viikonloppuna, tai viimeistään kesällä...



Sen sijaan meidän tytöt bongasivat eilen Helsingin Tuomiokirkon. Kävelimme siitä ohi ja hoksasin oven olevan auki. Katselimme paikkoja kunnioittavan hiljaisuuden vallassa - kuiskien vain varovaisesti.

Kirkko oli tyttöjen mukaan kaunis ja hyvin suuri. Onkohan täällä koskaan täyttä? mietti neiti Kevät.



Siellä kirkkosalissa astellessani tajusin, etten ole tainnut käydä siellä kertaakaan yli kymmeneen vuoteen. Armovuotena 2000 kirkko tuli varsin tutuksi, kun olin siellä vapaaehtoisena päivystäjänä joitakin iltoja ja öitä. Missään muussa kirkossa en olekaan valvonut kokonaista yötä.

Pikalasku paastoon

Paaston aika alkoi tällä kertaa jotenkin yllättäen. Yleensä olen sitä jo ennalta ehtinyt odotella, kun nyt havahduin laskiaistiistaina toteamaan, että huomennahan se alkaa. Viime viikolla kiusannut korkean kuumeen nostanut ilkeä pöpö jotenkin kai nappasi viikon elämästäni.



Yllättäen tai ei, sokeri joutui taas hyllylle seitsemäksi viikoksi. Lisäksi aikomus on löytää arjesta enemmän hetkiä hiljentymiselle. Paaston aikaan ajoittuu Suuri Elämänmuutos, kun ensi viikolla jään vuodeksi opintovapaalle. Siihen verrattuna sokerittomat viikot tuntuvat aika pikku jutulta. Mieli on lämmin ja toiveikas, ja etsimiselle avoin.



Mieleni tekisi jotenkin liittyä mukaan myös ekopaastoon, joten lisäsin vielä kolmannenkin tavoitteen: keventää biojätepussia suunnittelemalla perheen ateriat ja ostokset paremmin. Aihepiiri kummittelee kivenä kengässäni jatkuvasti - parantamisen varaa on valitettavan paljon. Jospahan saisi rutiinejaan hetkautettua hiukan oikeaan suuntaan.



Vielä loppuhuomautus: Hajamutisija käyttää paastosta viehättävää nimitystä "seitsemän vapaata viikkoa". Ajattelemisen aihetta siinäkin.

Varhaisnuoren hengelliset tarpeet

Neiti Kevät täytti alkuvuodesta yksitoista. Posti toi hänelle seurakunnasta kirjeen - ei onnittelukorttia, niitä ei ole tullut enää moneen vuoteen - mutta kutsun seurakunnan varhaisnuorille suunnattuun toimintaan.

Uuden seurakunnan myötä varhaisnuorille suunnattu toiminta on kasvanut merkittävästi. Tarjolla perheen alakoululaisille olisi monenmoista kerhoa: tyttökerho, poikien sählykerho, kansantanssikerho, kokkikerho, liikuntakerho ja puuhakerho. Lisäksi on perheitten tapahtumia, kuten askarteluiltapäiviä, vapputapahtuma ja - hurraa, vihdoinkin! - perheiden pääsiäiskirkko. Kivoja juttuja. 

Neiti Kevät ja ritari Yrjänä eivät kuitenkaan ole menossa kerhoihin. Heillä on jo partio ja koripallo ja pianotunnit ja kuvataidekoulu. Kerhoille ei ole tarvetta. Sitäpaitsi ne toimivat etupäässä tuolla tiilikirkon kulmilla, eli toisen koulupiirin alueella. Ei siellä ole ketään tuttuja kavereitakaan.

Jollakin tavalla äitinä toivoisin, että lapseni osallistuisivat seurakunnan heidän ikäisilleen järjestämään toimintaan. Toivoisin, että lapsellani olisi (myös) minusta riippumaton yhteys seurakuntaan. Tuntuu kuitenkin aika mahdottomalta ajatukselta, että innostunut kahdeksanvuotias koripalloilija vaihtaisi harrastuksensa sählykerhoon siksi, että äiti toivoo hänen osallistuvan seurakunnan toimintaa. Tai viidettä vuotta kuvataidekoulua käyvä tytär rupeaisi äkkiä käymään puuhakerhossa kuvataidekoulun sijaan samasta syystä. Miksi niin pitäisi tehdä?

Lapseni eivät kaipaa uusia samantapaisia harrastuksia kuin heillä jo on. Seurakunnan kerhot eivät lopulta eroa kovin paljon muusta harrastustoiminnasta, joten ei ole syytä vaihtaa olemassaolevaa hyvää harrastusta seurakunnan kerhoon.

Sitäpaitsi onhan heillä jo partio, joka on ainakin melkein seurakunnan toimintaa, ja kesällä ehkä viikko tai kaksi seurakunnan päiväleirillä. Ehkä se riittää. Neiti Keväästä tiedän, että hän saattaa käydä luokkakaveriensa kanssa uskontoon liittyviä keskusteluja koulun pihalla välituntisin - silloin, kun sellaisista tekee mieli keskustella. Ehkä sekin riittää. Ja lopulta, lapsilla tosiaan on äiti, joka vie heitä kirkkoon, ainakin joskus. Ehkä se tosiaan riittää.

Sittenkin minusta on alkanut tuntua, että jokin on pielessä, jos koulun piha on ainoa paikka lapsen pohtia hengellisiä kysymyksiä ikätoveriensa kanssa. Mihin varhaisnuori oikeastaan silloin tarvitsee seurakuntaa? - Tämä ei ole kritiikkiä seurakuntaa kohtaan, vaan enemmän puhdasta ihmettelyä.

Aloin jo visioida teologista kerhoa 12-vuotiaille. Eihän sellaiseen varmaan olisi osallistujia, mutta... eikös Jeesuskin keskustellut viisaita 12-vuotiaana?

Kipin kapin naamakirjaan

... siellä Kirkko Suomessa -sivulla on hurjan hauska kirkkoarvuuttelu meneillään.

Noin niin kuin tiedoksi aiheesta kiinnostuneille, jotka eivät sivusta jo valmiiksi tykkää.   Sivu lienee avoin niillekin, jotka eivät ole muuten Facebookissa.

Maa hohtaa lumivaipassansa

... on Luoja itse luonut hangen, jään.

Kyllä oli kaunista - ja kylmää - tänä aamuna kirkkoon kävellessä! Hanki hohti auringossa, puut kimalsivat, ja kaupunki oli hiljainen. Yhtään ihmistä en nähnyt matkalla ennen kuin aivan kirkon kulmalla.

Lapset jäivät isänsä kanssa torkkupeiton alle sohvalle katsomaan lastenohjelmia. Enpä äkkiseltään muista, koska olen viimeksi ollut messussa yksin muutoin kuin avustajakerroilla. Nautin joka sanasta ja sävelestä. Kannatti mennä.

Aurinkoista kynttilänpäivää, hyvää vaalipäivää ja mukavaa Runebergin päivää itse kullekin! Itse lähden tästä lumilinnaa rakentamaan kera Pellavatukan ja ritari Yrjänän.

Ja hohtavilla talvihangilla

suot, Herra, mielen, ruumiin iloita.

(VK 576)