Itseoppinut rukoilija

Huomasin viime viikon Kotimaassa graduntekijän ilmoituksen: hän pyysi pienten lasten vanhempia kirjoittamaan rukoilemisen opettamisesta. Jäin muistelemaan sitä, miten itse opin rukoilemaan.



Minua ei nimittäin koskaan opetettu rukoilemaan vaan opettelin sen itse. Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran oivalsin, että minäkin voisin rukoilla. Koulun uskontotunnilla opettaja kysyi, kuinka monella luokassa oli tapana rukoilla iltarukous. Aika moni kaverini viittasi. Asia jäi jotenkin vaivaamaan minua. Olisiko hyvä rukoilla joskus? Pitäisikö rukoilla? Olin kolmannella tai neljännellä luokalla, eli yhdeksän- tai kymmenenvuotias.



Uskonnonkirjassa oli rukous, jonka opettelin ulkoa. Otin tavaksi rukoilla sitä iltaisin. Saatoin myös rukoilla omilla sanoilla. Jos illalla tai yöllä oikein kovasti pelotti, rukoileminen helpotti. Tuntui siltä, että joku ystävällinen oli läsnä ja lempeästi nosti pelon pois yltäni. Toisaalta, kun rukoilemisesta oli tullut tapa, koin, ettei tuota ihmeellistä helpotusta välttämättä tapahtunutkaan. Ajattelin, ettei rukoileminen toimi, jos sitä tekee liian usein.



Samaten muistan lapsena rukoilleeni apua, jos jouduin johonkin ikävään tilanteeseen. En muista tilanteita tarkkaan – ehkä avain tai bussilippu oli hukassa tai piti soittaa äidille eikä ollut kolikkoa puhelinkoppiin. Koin, että rukoukseeni vastattiin silloin, kun olin oikeasti ”pulassa” tai ilman omaa syytäni hankalassa tilanteessa: lippu löytyi tai naapurintäti tuli avuksi. Sen sijaan, jos olin vaikkapa jättänyt läksyt tekemättä tai muuten itse aiheuttanut pinteeni, Jumala ei vastannut vaan sain itse selvittää sotkuni. Päättelin, että Jumala haluaa minun ottavan vastuun omista tekemisistäni, mutta tulee avuksi, kun oikein tarvitsen.



En muista koskaan puhuneeni rukoilemisesta vanhemmilleni tai muille läheisille aikuisille. Yhden ystävän kanssa joskus hieman keskustelimme rukoilemisesta, mutta sekin taisi olla vasta myöhempinä vuosina. Rukoileminen oli siis äärimmäisen yksityinen asia, minun ja Jumalan välinen juttu.



Ehkä tämän takia olen äitinä ollut kovin ihmeissäni siitä, miten rukoilemista voi opettaa. Rukoileminen voi nousta lapsesta itsestään, ja oivallusta on vaikea tehdä toisen puolesta. Toisaalta, mahdollisuuksia oivalluksiin voi varmasti tarjota.

Tää

Tää olis halunnut kirkkoon. Tää ei kuitenkaan suoriutunut sinne. Tätä harmittaa.



Tällä on ollut selkä kipeä. Oikein tosi kipeä. Nyt tän selkään ei satu mutta kävely on vaikeaa ja paraneminen kestää kuulemma kauan. (Tää ei suostu edes ajattelemaan sellaisia, että mitä jos selkä ei... ei sellaisia ei...)



Tän perhe on taloyhtiön pihatalkoissa. Tää ei voi olla talkoissa, koska on toi selkä. Tää olis mennyt kirkkoon mutta jotenkin tää vaan ei ehtinyt. Joskus lapsiperheissä käy niin että äiti ei vaan pääse lähtemään vaikka se kovasti yrittää. Tää tykkää käydä helatorstaina kirkossa ja siksi tätä harmittaa. Ja muutenkin. Koska on toi selkä.



Tää katsoo ikkunasta, kun tän lapset riehuu pihalla vaikka niiden pitäisi tehdä pihatöitä. Tää yritti katsoa telkkarista nojatuolikirkkoa mutta tää hermostui kun ne siellä telkkarissa oli niin iloisen ja tyytyväisen oloisia. Se ei ollut niiden syy, mutta tää oli pahalla tuulella. Sitäpaitsi tää olis halunnut jutella jollekin, ihan kenelle vaan edes vähän tutulle ja jostakin muusta kuin selästä. Jos tää menee pihalle juttelemaan naapureille, tää joutuu ehkä juttelemaan selästä. Koska tästä tuntuu, että naapureille pitää selittää, miksi tää ei osallistu talkoisiin.



Tää on vähän höpsö.



Jos tää menis kävelylle. Jos tää ottaisi monta ihan pientä askelta tuohon metsänreunaan asti, ja katselisi vihreitä puita ja valkoisia kukkia ja kuuntelisi lintuja. Jos se metsänreuna kävisi kirkosta tänään. Jos tää tulisi sitten paremmalle tuulelle.

Aikamatkalla Kallion kirkolla

Neiti Kevät oli keskiviikkona luokkansa kanssa aikamatkalla. Aikamatka alkoi 1830-luvulta ja päättyi nykypäivään. Paikkana helsinkiläiskoululaisten matkalla oli luonnollisesti Helsingin keskusta.



Hankalien aikataulujen takia menin hakemaan tyttöä suoraan retken päätepisteeltä Kallion kirkolta. En tiennyt tapahtuman ohjelmasta yhtään mitään, mistä syystä vastaanotto kirkon eteisessä tuntuikin hieman hämmentävältä. Luokka ei ollut vielä tullut kirkolle, mutta eteisessä oli vastassa jonkin sortin vastaanottokomitea: Hyvin ystävällinen, mutta voimakkaasti meikattu ja pörrötukkainen nuori naispuolinen pastori, jolla - kumma kyllä - oli violetti paita yllä. Yhtä lailla ystävällinen mutta teatraalisen pörrötukkainen nuori mies, joka vaikutti jonkinlaiselta oppaalta. Lisäksi oli myöskin ystävällinen suntion oloinen nainen, joka vaikutti kolmikosta ainoalta "aidolta" - kaksi muuta olivat vähän sketsihahmon oloisia.



No näinhän tietysti oli asian laita. Kun luokka saapui paikalle, violettipaitainen naispastori oli kadonnut jonnekin ja opas otti ryhmän vastaan yksinään, alkaen melko teatraalisesti luennoida kirkon historiasta. Montakaan lausetta ei ehtinyt kuulua, kun sakastista ryntäsi esille nuori tyttö yllättävien uutisten kanssa, ja tässä vaiheessa höpsö äitikin tajusi, että kyse oli näytelmästä. Luokka sai yhdessä roolihahmojen kanssa pohtia sekä kirkon satavuotisjuhlia että nuoren parin hääjuhlallisuuksia ja todistaa jopa kosintaa. Piispa Irja Askolakin - se violettipaitainen pörröpää - vieraili tarinassa.



Neiti Kevään kertomuksesta sain vaikutelman, että tasa-arvon kehittyminen Suomessa oli ollut yksi aikamatkan keskeisistä teemoista. Arvatenkin tästä syystä ensimmäinen naispuolinen piispa oli otettu tarinaan mukaan.



Hengelliset elementit olikin sitten jätetty vartin kirkkovisiitiltä reippaasti sivuun. Eipä niitä tietysti tänä päivänä kaikille yhteisessä ohjelmassa sallittaisikaan. Mietin, josko tämä oli jollekulle ET-oppilaalle ensimmäinen ja ainoa kerta peruskoulussa, kun joutuu/pääsee kirkon seinien sisäpuolelle. Itse olisin suonut lapsille edes hetken omatoimiseen kirkkotilan ihailemiseen - Kallion kirkon sisätilat ovat mielestäni kovin kauniit.

Vappuna kirkonmäellä

Punaisella puukirkolla on aina vapunpäivänä perinteinen vapputapahtuma: arpajaiset, vohveleita, makkaranpaistoa, musiikkia, kasvomaalauksia ja askartelua, kirpputori. Ja ennen kaikkea ihmisiä. Myös meidän perhe kuuluu niihin ihmisiin, jotka yleensä voi tavoittaa vapunpäivänä punaisen kirkon pihamaalta. Poikkeusvuosiakin on ollut, mutta siellä taas olimme tänään. Tuttuja ja hyvää mieltä riitti!



Vapunpäivän merkittäviin tekemisiin kuuluu kiipeäminen punaisen puukirkon punaiseen kellotapuliin. Perinteeseen kuuluu myös se, että korkeanpaikan kammoa poteva ritari Yrjänä empii portaiden keskivaiheilla, mutta taistelee sittenkin itsensä ylös asti, seisoo hetken jäykkänä mahdollisimman kaukana avoimista ikkunoista - ja kävelee käsi äidin tai isän kädessä hyvin varovaisesti portaat takaisin alas. Siskoja - joilla ei todellakaan ole korkean paikan kammoa - täytyy tulla vahtimaan, sillä ties mitä villiä he keksisivät, jos veli ei olisi paikalla. (Yhtenä vuonna Pellavatukka nykäisi kirkonkellojen narusta oikein lujaa ja sai kuin saikin kellot soimaan.  Merkkitapaus, jota myös sopii muistella joka vappu.)



Tänä vuonna kamera jäi kotiin, mutta eipä maisema ole vuodessa paljon muuttunut:







Tuolla keltaisessa hirsitalossa ritari Yrjänä on iltapäiväkerhossa.



Neiti Kevät viihtyy hyvin korkeuksissa.







Pellavatukka sai kokea itsensä merkittäväksi henkilöksi, kun hänen molemmat tärkeät pappinsa kävivät häntä erityisesti tervehtimässä ja kiittämässä kysymyksestä ja palautteesta. Pellavatukka ei paljon jutellut, mutta hymyili ujosti ja näytti tyytyväiseltä. Illalla hän vielä tarkisti keskustelun sisältöjä äidiltään:



- Äiti, onko Jumala nytkin täällä huoneessa?



- On kyllä.



- Onko Jumala Yrjänänkin huoneessa?



- On sielläkin.



- Entä neiti Kevään huoneessa?



- Kyllä Jumala on sielläkin läsnä.



- (Onnellinen huokaus.) Ajatella, että Jumala voi olla niin monessa huoneessa yhtä aikaa.

Miksi Jumala ei käytä vaatteita?

Viisivuotias Pellavatukka tykitti äitiään Jeesus- ja Jumala-kysymyksillä oikein urakalla tänä aamuna. Johan tässä onkin muutama viikko menty ilman, että hengelliset aiheet ovat nousseet askarruttamaan.



- Miksi pääsiäistä vietetään? Entä joulua? Onko vappu Jeesus-juhla? Koska Jeesus kuoli? Miksi Jeesus kuoli? Mutta miksi se kuoli just peikkoperjantaina?  Missä Jeesus nyt on? Pääseekö kaikki ihmiset taivaaseen, kun ne kuolee?



Vastailin, minkä ehdin. Jonkun vastauksen aloitin sanomalla, että tuo on aika vaikea kysymys, johon tytär nokkelasti:



- Niin, mutta sano mikä se sun periaate on.



Taannoinen lausahdukseni eri ihmiset uskoo vähän eri tavoilla on mennyt ehkä turhankin hyvin perille... Ja sitten mentiin taas:



Pellavatukka: - Äiti, MIKÄ Jumala oikein on?



Äiti (miettii, mitä vastaisi): - No, tuota, Jumala on Jumala, eihän sitä oikein voi ymmärtää, mutta kyllä Jumala on iso ja voimakas ja hyvä ja...



Pellavatukka: - Äitii, etkö sä tiedä. Silloin kun Miira kävi siellä päiväkodilla niin Miira sanoi, että Jumala on HENKI.



Äiti (helpottuneena): - Joo, ihan totta. Niin on.



Pellavatukka: - Äiti, käyttääkö Jumala vaatteita?



Äiti (yllättyneenä): - En tosiaan tiedä. Mitä sinä luulet?



Pellavatukka (miettii): - Ei käytä.



Äiti: - Niin, henget ei varmaan tarvitse vaatteita.



Pellavatukka: - Ei, kun jos henki käyttäis vaatteita niin jokuhan vois nähdä ne vaatteet. Ja Jumalahan on näkymätön.

Pikaiset pääsiäiskuulumiset

Onnellistä pääsiäistä itse kullekin! Sehän ei suinkaan ole vielä loppumassa - eikös tässä pääsiäistunnelmissa saa olla vaikka tuonne helatorstain tietämille, jos haluaa? Kristus on ylösnoussut!



Meillä on vietetty pääsiäistä mielestäni varsin perinteisesti. Neiti Kevät tosin halusi tietää, miksi pääsiäisen viettämiseen ei ole yhtä paljon perinteitä kuin joulun viettämiseen. Luettelin hänelle koko joukon perinteitä, joita meidän perheessä on tapana noudattaa, sekä lisäksi vanhoja suomalaisia perinteitä, joita ei onneksi enää tarvitse noudattaa. (Lähinnä lasten piiskaaminen pitkäperjantaina...) Neiti Kevät oli silti sitä mieltä, että jouluperinteet ovat jotenkin ehdottomampia.   



Joka tapauksessa olemme ehtineet mm. olla hiljakseen kotona perjantain, ulkoilla ja tavata ystäviä ja sukulaisia, piipahtaa mökillä, syödä herkkuja, maalata munia ja tietenkin käydä kirkossa. Hyviä perinteitä mielestäni kaikki.



Pääsiäisyön messuun tulivat viime vuoden tapaan mukaan ritari Yrjänä ja neiti Kevät. Jess! Yökirkkoon! Jess! Mä pääsen yökirkkoon! karjui Yrjänä, kun otin asian puheeksi aiemmin viikolla. Viimevuotinen kokemus muistui siis mieluisana mieleen. Poika olisi tosin halunnut ottaa mukaan sekä tyynyn että pehmolelun, mutta pyysin häntä tyytymään pelkkään leluun... Pehmohai pääsi sitten ensimmäistä kertaa kirkkoon ja sai hymyn aika monen kanssaseurakuntalaisen kasvoille.



Messu oli jälleen tunnelmallinen, ja lapset taisivat kokea sen hiukan vähemmän pitkänä. Ovathan molemmat taas vuoden vanhempia. Virret olivat vähän kinkkisiä, lapset eivät osanneet yhtään niistä, vaikka ne taisivatkin olla pitkälti samoja kuin viime vuonna. Äidin perunankuorimarepertuaariin pitäisi kai valikoida pari pääsiäisvirttä... Yrjänän aarrelaatikko karttui jälleen yhdellä pääsiäisyön messun käsiohjelmalla, joten ihan samojakin olisi siis helppo harjoitella.



Tänään on harrastettu toisenlaista virsikasvatusta: ritari Yrjänä halusi laulaa ensin Lensi maahan enkeli ja sitten perään - jouluihminen mikä jouluihminen - Enkeli taivaan. Se on kiva, koska siinä on niin paljon säkeistöjä, hän kertoi. Nuori herra istui varmuuden vuoksi keittiön lattialla säkeistöt 8 ja 9, jotta saattoi nousta seisomaan viimeisen säkeistön ajaksi. Jep.

Pellavatukan kysymys

Pellavatukan päiväkodissa oli tänään Miira-pappi vierailulla. Vierailua oli odotettu kovasti - meillä kotona siitä puhuttiin viimeksi eilen illalla. Lapset saivat kysyä Miira-papilta kysymyksiä, jotka olivat askarruttaneet heitä. Pellavatukalla olisi ollut kysymys, mutta hän ei ollut ehtinyt saada kysymisvuoroa.



Kotiin lähtiessä päiväkodin eteisessä tyttönen valitteli minulle, että kynttilä ehti sammua ennen kuin hän ehti kysyä kysymystään. Hän pohdiskeli, voisiko Miira-papille ehkä lähettää kysymyksen myös jälkikäteen. Totesin tähän, että totta kai voidaan, vaikka sähköpostilla ja vaikka heti tänään.



Tai sitten ehkä jollekin toiselle papille, Pellavatukka lisäsi hieman arvoituksellinen ilme kasvoillaan. Keitä muita pappeja mä tunnen, äiti?



Toki voidaan kysyä joltakin toiselta, sanoin hieman yllättyneenä ja mainitsin parin muun oman seurakunnan papin nimen. Pellavatukka pudisti päätään ja mutisi jurosti:



Se on myös siellä punaisella kirkolla ja sillä on vaalea tukka ja se on mun kaikkein tutuin pappi.



Kysymys olikin Marja-Liisasta, seurakunnan ihanasta lapsityönohjaajasta, joka tosiaan taitaa olla Pellavatukalle kaikkein tutuin "pappi". Höpsö aikuinen vain lokeroi ihmisiä ihan hassusti, eikä heti ymmärrä, kenestä on kysymys. Kirjoitimme illalla yhdessä sähköpostin Marja-Liisalle ja jäämme luottavaisina odottamaan vastausta.



Pellavatukka halusi tietää, kumman hän on tuntenut kauemmin, Miira-papin vai Marja-Liisan. Tuohon kysymykseen en osannut antaa täsmällistä vastausta, koska molemmat ovat olleet hänelle vauvasta asti tuttuja. Miira on tytön kastepappi, mutta Marja-Liisan kanssa hänellä oli vauva-aikoina aivan erityinen suhde. Kun kävimme vauvan ja kolmivuotiaan ritari Yrjänän kanssa seurakunnan perhekerhossa, Pellavatukka vietti  paljon aikaa Marja-Liisan sylissä, ja oli hyvin tyytyväinen. Äiti ja isovelikin olivat tyytyväisiä, kun saattoivat kerran viikossa hetken aikaa rakentaa kahdestaan palikoilla. (Bonuksena äiti sai juoda kupin teetä ihan rauhassa.) Luulen, että Pellavatukalle Marja-Liisa on ollut erityinen siitä asti.



Niin se kysymys. Pellavatukan tyyliin ollaan perusasioiden äärellä, ja ei, äidin vastausyritykset eivät tällä kertaa kelpaa:



Minkä takia Jeesusta muistellaan?