Äidin uskontunnustus

Minun piti kirjoittaa tänään peruskoulun uudesta tuntijaosta ja uskonnon/elämänkatsomustiedon tuntien vähentämisestä. Ilta meni kuitenkin hysterian partaalla olevan pikkutytön nukuttamisessa. Jääköön tuntijakouudistus jonnekin hamaan tulevaisuuteen.



Pellavatukka oli hyvällä tuulella ja halusi jutella. Juttelimme iltapuuhissa monenlaista mutta, kun olisi pitänyt sammuttaa valot ja ruveta nukkumaan, tyttöä alkoikin pelottaa.



- Äiti mä en tahdo että sä menet pois. Äiti mua niin kovasti pelottaa olla yksin.



Yritin rauhoitella, lauloin Suojelusenkelin, juttelin ja rukoilin ääneen iltarukouksenkin. Välillä tyttö jo rauhoittui mutta, kun olin lähdössä ulos huoneesta, hätä iski taas. Muistelin hänelle sitä, mitä olin itse tehnyt pienenä tyttönä silloin, kun pelotti: rukoillut iltarukouksen. Sanoin myös, että uskoin suojelusenkelin vartioivan hänenkin untaan. Pellavatukka huokaisi syvään, harkitsi asiaa ja antoi sitten tulla:



- Äiti, uskotko sä ihan oikeasti, että enkeleitä on olemassa?



- Kyllä mä uskon.



- Uskotko sä myös ihan oikeesti että Taivaan Isä on olemassa?



- Kyllä mä uskon sen ihan varmasti.



- Äiti, uskotko sä ihan kaikkiin kirkon juttuihin?



Tähän kysymykseen en osannut vastata suoraan, "suunnilleen" oli täsmällisintä, mitä pystyin vastaamaan. Mitä ovat "kaikki kirkon jutut"?



Melkein kuusivuotiaan kysymykset ovat suoria ja rehellisiä - ja melko ehdottomia. Hänellä on kiihkeä tarve saada vastauksia. Huomaan, että äidin uskontunnustus lapselle on paljon tiukempi paikka kuin uskontunnustuksen lateleminen ulkoa messussa.



Pellavatukka oli tällä kertaa vastauksiini tyytyväinen ja kertoi myös oman kantansa:



- Äiti, mäkin uskon, että Taivaan Isä on olemassa. Mutta joskus mä kyllä olen sitä mieltä, että enkelit ei kovin paljon auta. On parempi, että näkyvät ihmiset auttaa. Niin kuin sä, äiti.



Nyt neitonen on jo unten mailla - isän ja äidin sängyssä. Sallittakoon sellainen toisinaan isolle pienelle tytölle.

Loma yksillä, kesä kaikilla

Suvivirsi on veisattu - moneen otteeseen - ja neiti Kevät ja ritari Yrjänä ovat kesälomalla. Saattelin heidät aamusella punaisen puukirkon pihalle aloittelemaan parin viikon päiväleirijaksoa.



Leiriläiset ajavat kirkolta bussilla Töölöön Mustasaaren lauttarantaan ja viettävät päivän saaressa. Ohjelmassa on leikkiä, askartelua, uimista, lampaiden paijaamista, jalkapalloa (ritari Yrjänällä ainakin...), lounas ja välipala - ja joka-aamuinen hartaushetki, niin kuin seurakunnan leirillä kuuluukin olla. Ohjelmaa on sopivasti niin, että vapaa-aikaakin riittää. Lapsethan ovat lomalla.



11-vuotias neiti Kevät näytti niin pitkältä seistessään kirkon pihalla eka-tokaluokkalaisten seassa. Isosisko oli kuitenkin ihan yhtä innoissaan lähdössä leirille kuin pikkuveljensä - ja miksi ei olisi, kun paikka on ihana, leirin aikuiset tuttuja ja mukavia ja parhaat kaverit ovat siellä myös. Hauskaa, ja samalla haikeaa, vastahan saattelin häntä sinne ujona ekaluokkalaisena. Hyvän ystävän kanssa suunnittelivat, että sitten, kun Pellavatukka on Mustasaaren leiriläinen, he hakevat leirille isosiksi.

 

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta.

Pellavatukka laulaa Jeesuksesta

Tänään iltapäivällä ja illalla oli sekä päiväkodin että iltapäiväkerhon kevätjuhlat, ja tuplajuhliminen taisi tehdä viisivuotiaan Pellavatukan aika väsyneeksi. Nukkumaanmeno meni lähinnä riehumiseksi.



Neitonen on innokas laulaja ja keksii myös itse lauluja. Laulujen aiheita on vuosien varrella ollut monenlaisia - mieleen muistuu ainakin vuodenaika- ja luontoaiheisia lauluja, vessajuttuja ja perheen sisäiseksi ledengaksi noussut myrkkysienilaulu.Tänään siis Jeesus. Tässäpä pätkiä sanoituksesta:



Jeesus pomppii vaan

Jeesus menee pomppimaan

Jeesus tahtoo pitää hauskaa

Hauskaa pitää vaan

Jeesus menee juoksemaan



Jumala on mennyt nukkumaan

Jumalalla on lepohetki vaan

Mutta kun Jeesus meluaa

Jumala ei pysty enää nukkumaan



Kertooko tämä nyt sitten Jeesuksesta vai lapsen ja vanhemman suhteesta?

Itseoppinut rukoilija

Huomasin viime viikon Kotimaassa graduntekijän ilmoituksen: hän pyysi pienten lasten vanhempia kirjoittamaan rukoilemisen opettamisesta. Jäin muistelemaan sitä, miten itse opin rukoilemaan.



Minua ei nimittäin koskaan opetettu rukoilemaan vaan opettelin sen itse. Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran oivalsin, että minäkin voisin rukoilla. Koulun uskontotunnilla opettaja kysyi, kuinka monella luokassa oli tapana rukoilla iltarukous. Aika moni kaverini viittasi. Asia jäi jotenkin vaivaamaan minua. Olisiko hyvä rukoilla joskus? Pitäisikö rukoilla? Olin kolmannella tai neljännellä luokalla, eli yhdeksän- tai kymmenenvuotias.



Uskonnonkirjassa oli rukous, jonka opettelin ulkoa. Otin tavaksi rukoilla sitä iltaisin. Saatoin myös rukoilla omilla sanoilla. Jos illalla tai yöllä oikein kovasti pelotti, rukoileminen helpotti. Tuntui siltä, että joku ystävällinen oli läsnä ja lempeästi nosti pelon pois yltäni. Toisaalta, kun rukoilemisesta oli tullut tapa, koin, ettei tuota ihmeellistä helpotusta välttämättä tapahtunutkaan. Ajattelin, ettei rukoileminen toimi, jos sitä tekee liian usein.



Samaten muistan lapsena rukoilleeni apua, jos jouduin johonkin ikävään tilanteeseen. En muista tilanteita tarkkaan – ehkä avain tai bussilippu oli hukassa tai piti soittaa äidille eikä ollut kolikkoa puhelinkoppiin. Koin, että rukoukseeni vastattiin silloin, kun olin oikeasti ”pulassa” tai ilman omaa syytäni hankalassa tilanteessa: lippu löytyi tai naapurintäti tuli avuksi. Sen sijaan, jos olin vaikkapa jättänyt läksyt tekemättä tai muuten itse aiheuttanut pinteeni, Jumala ei vastannut vaan sain itse selvittää sotkuni. Päättelin, että Jumala haluaa minun ottavan vastuun omista tekemisistäni, mutta tulee avuksi, kun oikein tarvitsen.



En muista koskaan puhuneeni rukoilemisesta vanhemmilleni tai muille läheisille aikuisille. Yhden ystävän kanssa joskus hieman keskustelimme rukoilemisesta, mutta sekin taisi olla vasta myöhempinä vuosina. Rukoileminen oli siis äärimmäisen yksityinen asia, minun ja Jumalan välinen juttu.



Ehkä tämän takia olen äitinä ollut kovin ihmeissäni siitä, miten rukoilemista voi opettaa. Rukoileminen voi nousta lapsesta itsestään, ja oivallusta on vaikea tehdä toisen puolesta. Toisaalta, mahdollisuuksia oivalluksiin voi varmasti tarjota.

Tää

Tää olis halunnut kirkkoon. Tää ei kuitenkaan suoriutunut sinne. Tätä harmittaa.



Tällä on ollut selkä kipeä. Oikein tosi kipeä. Nyt tän selkään ei satu mutta kävely on vaikeaa ja paraneminen kestää kuulemma kauan. (Tää ei suostu edes ajattelemaan sellaisia, että mitä jos selkä ei... ei sellaisia ei...)



Tän perhe on taloyhtiön pihatalkoissa. Tää ei voi olla talkoissa, koska on toi selkä. Tää olis mennyt kirkkoon mutta jotenkin tää vaan ei ehtinyt. Joskus lapsiperheissä käy niin että äiti ei vaan pääse lähtemään vaikka se kovasti yrittää. Tää tykkää käydä helatorstaina kirkossa ja siksi tätä harmittaa. Ja muutenkin. Koska on toi selkä.



Tää katsoo ikkunasta, kun tän lapset riehuu pihalla vaikka niiden pitäisi tehdä pihatöitä. Tää yritti katsoa telkkarista nojatuolikirkkoa mutta tää hermostui kun ne siellä telkkarissa oli niin iloisen ja tyytyväisen oloisia. Se ei ollut niiden syy, mutta tää oli pahalla tuulella. Sitäpaitsi tää olis halunnut jutella jollekin, ihan kenelle vaan edes vähän tutulle ja jostakin muusta kuin selästä. Jos tää menee pihalle juttelemaan naapureille, tää joutuu ehkä juttelemaan selästä. Koska tästä tuntuu, että naapureille pitää selittää, miksi tää ei osallistu talkoisiin.



Tää on vähän höpsö.



Jos tää menis kävelylle. Jos tää ottaisi monta ihan pientä askelta tuohon metsänreunaan asti, ja katselisi vihreitä puita ja valkoisia kukkia ja kuuntelisi lintuja. Jos se metsänreuna kävisi kirkosta tänään. Jos tää tulisi sitten paremmalle tuulelle.

Aikamatkalla Kallion kirkolla

Neiti Kevät oli keskiviikkona luokkansa kanssa aikamatkalla. Aikamatka alkoi 1830-luvulta ja päättyi nykypäivään. Paikkana helsinkiläiskoululaisten matkalla oli luonnollisesti Helsingin keskusta.



Hankalien aikataulujen takia menin hakemaan tyttöä suoraan retken päätepisteeltä Kallion kirkolta. En tiennyt tapahtuman ohjelmasta yhtään mitään, mistä syystä vastaanotto kirkon eteisessä tuntuikin hieman hämmentävältä. Luokka ei ollut vielä tullut kirkolle, mutta eteisessä oli vastassa jonkin sortin vastaanottokomitea: Hyvin ystävällinen, mutta voimakkaasti meikattu ja pörrötukkainen nuori naispuolinen pastori, jolla - kumma kyllä - oli violetti paita yllä. Yhtä lailla ystävällinen mutta teatraalisen pörrötukkainen nuori mies, joka vaikutti jonkinlaiselta oppaalta. Lisäksi oli myöskin ystävällinen suntion oloinen nainen, joka vaikutti kolmikosta ainoalta "aidolta" - kaksi muuta olivat vähän sketsihahmon oloisia.



No näinhän tietysti oli asian laita. Kun luokka saapui paikalle, violettipaitainen naispastori oli kadonnut jonnekin ja opas otti ryhmän vastaan yksinään, alkaen melko teatraalisesti luennoida kirkon historiasta. Montakaan lausetta ei ehtinyt kuulua, kun sakastista ryntäsi esille nuori tyttö yllättävien uutisten kanssa, ja tässä vaiheessa höpsö äitikin tajusi, että kyse oli näytelmästä. Luokka sai yhdessä roolihahmojen kanssa pohtia sekä kirkon satavuotisjuhlia että nuoren parin hääjuhlallisuuksia ja todistaa jopa kosintaa. Piispa Irja Askolakin - se violettipaitainen pörröpää - vieraili tarinassa.



Neiti Kevään kertomuksesta sain vaikutelman, että tasa-arvon kehittyminen Suomessa oli ollut yksi aikamatkan keskeisistä teemoista. Arvatenkin tästä syystä ensimmäinen naispuolinen piispa oli otettu tarinaan mukaan.



Hengelliset elementit olikin sitten jätetty vartin kirkkovisiitiltä reippaasti sivuun. Eipä niitä tietysti tänä päivänä kaikille yhteisessä ohjelmassa sallittaisikaan. Mietin, josko tämä oli jollekulle ET-oppilaalle ensimmäinen ja ainoa kerta peruskoulussa, kun joutuu/pääsee kirkon seinien sisäpuolelle. Itse olisin suonut lapsille edes hetken omatoimiseen kirkkotilan ihailemiseen - Kallion kirkon sisätilat ovat mielestäni kovin kauniit.

Vappuna kirkonmäellä

Punaisella puukirkolla on aina vapunpäivänä perinteinen vapputapahtuma: arpajaiset, vohveleita, makkaranpaistoa, musiikkia, kasvomaalauksia ja askartelua, kirpputori. Ja ennen kaikkea ihmisiä. Myös meidän perhe kuuluu niihin ihmisiin, jotka yleensä voi tavoittaa vapunpäivänä punaisen kirkon pihamaalta. Poikkeusvuosiakin on ollut, mutta siellä taas olimme tänään. Tuttuja ja hyvää mieltä riitti!



Vapunpäivän merkittäviin tekemisiin kuuluu kiipeäminen punaisen puukirkon punaiseen kellotapuliin. Perinteeseen kuuluu myös se, että korkeanpaikan kammoa poteva ritari Yrjänä empii portaiden keskivaiheilla, mutta taistelee sittenkin itsensä ylös asti, seisoo hetken jäykkänä mahdollisimman kaukana avoimista ikkunoista - ja kävelee käsi äidin tai isän kädessä hyvin varovaisesti portaat takaisin alas. Siskoja - joilla ei todellakaan ole korkean paikan kammoa - täytyy tulla vahtimaan, sillä ties mitä villiä he keksisivät, jos veli ei olisi paikalla. (Yhtenä vuonna Pellavatukka nykäisi kirkonkellojen narusta oikein lujaa ja sai kuin saikin kellot soimaan.  Merkkitapaus, jota myös sopii muistella joka vappu.)



Tänä vuonna kamera jäi kotiin, mutta eipä maisema ole vuodessa paljon muuttunut:







Tuolla keltaisessa hirsitalossa ritari Yrjänä on iltapäiväkerhossa.



Neiti Kevät viihtyy hyvin korkeuksissa.







Pellavatukka sai kokea itsensä merkittäväksi henkilöksi, kun hänen molemmat tärkeät pappinsa kävivät häntä erityisesti tervehtimässä ja kiittämässä kysymyksestä ja palautteesta. Pellavatukka ei paljon jutellut, mutta hymyili ujosti ja näytti tyytyväiseltä. Illalla hän vielä tarkisti keskustelun sisältöjä äidiltään:



- Äiti, onko Jumala nytkin täällä huoneessa?



- On kyllä.



- Onko Jumala Yrjänänkin huoneessa?



- On sielläkin.



- Entä neiti Kevään huoneessa?



- Kyllä Jumala on sielläkin läsnä.



- (Onnellinen huokaus.) Ajatella, että Jumala voi olla niin monessa huoneessa yhtä aikaa.