Enkeli paistaa pizzaa

Ritari Yrjänä on nyt peruskoulun kolmannella luokalla ja vieläpä uudessa koulussa. Kolmasluokkalaisen elämässä on paljon uusia asioita: uuden koulun, uusien opettajien ja uusien kaverien lisäksi uusia oppiaineita sekä se, että läksyjä tulee monesta eri aineesta kerralla. Nyt alkusyksystä erityistä päänvaivaa on ollut uskonnonläksyistä.

"Äiti, ussanläksyt on tosi vaikeita", ritari Yrjänä on huokaillut useampana viikkona. Se on ollut kyllä totta, mutta lisäksi minusta ne ovat olleet aika mielenkiintoisia. Toivottavasti jälkikäteen ajateltuna Yrjänästäkin.

Ritari Yrjänä on joutunut tekemään paljon minä-tehtäviä, joissa omaa itseä ja omaa elämää on pitänyt pohtia tietystä näkökulmasta. Mistä sinulla tulee riitaa vanhempiesi kanssa? Mikä on kallein aarteesi ja miten pidät siitä huolta? Vaikein tehtävä taisi olla se, jossa piti miettiä, millainen hän olisi, jos hän olisi syntynyt tytöksi. Siitä meillä keskusteltiin kotona monena iltana. Lopputulos oli, että tehtäväkirjaan syntyi piirros ja kuvaus vaaleatukkaisesta, siniseen mekkoon pukeutuneesta tytöstä, joka olisi hyvä matematiikassa.

Ritari Yrjänä ei ole erityisen innostunut itsensä analysoimisesta - onkohan se yleensäkin enemmän tyttöjen laji? - mutta luulen, että läksyjen kirvoittamat yhteiset keskustelut ovat olleet lopulta hänestä kuitenkin mukavia.  Samalla on tullut todistetuksi, että Yrjänän tavassa tehdä läksyt olohuoneen lattialla tai ruokapöydän ääressä oman huoneen sijaan on myös hyvät puolensa. Siskotkin innostuivat pohtimaan, onko kallein aarre joku tavara vai voiko se tarkoittaa myös ihmisiä.

Yrjänä päätyi siihen, että hänen kallein aarteensa on oma perhe.

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että kaikki uskonnonläksyt eivät ole olleet vaikeita. Ihan ensimmäisenä läksynä oli piirtää vihkoon kuva jostakin Raamatun tapahtumasta. Silmät vilkkuen Yrjänä kertoi, että kuvaan saisi lisätä jotakin hassua. Kynä suhisi ja piirros syntyi. Kuvassa on Jeesus, enkeli, radio, kännykkä ja koko joukko lampaita. Lisäksi on kaksi puhekuplaa, yhden lampaan ajatuskupla "Mul on nälkä" ja Jeesuksen tokaisu enkelille "Pidä huolta lampaista." Kuvateksti kuuluu näin:

Jeesus on lähdössä etsimään kadonnutta lammasta. Muut lampaat kuuntelevat sillä aikaa radiota. Enkeli paistaa pizzaa.

Kyllä lampaiden kelpaa.

Matti-papin opetukset

Keksin pari viikkoa sitten lainata kirjastosta Matti-papin muistelmat. Matti-pappi - sillä nimellä opin hänet lapsena tuntemaan - oli kirkkoherrana punaisen puukirkon seurakunnassa silloin, kun minä olin pikkutyttö. Itse asiassa hän oli kirkkoherra jo ennen kuin minä synnyin, ja jatkoi sellaisena siihen asti, kunnes kirjoitin ylioppilaaksi. (Muistan tämän näin täsmälleen, koska olimme samalla Viron matkalla hänen ensimmäisenä eläkepäivänään kesällä 1992.)

Ennen rippikouluikää Matti-pappi oli melko lailla kaikki papit, jotka tiesin. Matti-pappi esitteli kirkkoa koululuokalleni ja vieraili partiotapahtumissa. Muita kontakteja kirkkoon minulla ei juuri ollutkaan - perheenihän ei käynyt edes joulukirkossa. Muistelmia selaillessa hoksasin, että Matti on aikanaan vaikuttanut hyvin vahvasti siihen mielikuvaan, joka minulla kirkosta on: seurakunnasta lämpimänä ja varsin suvaitsevaisena yhteisönä, ja kirkosta paikkana, jonne olen tervetullut.

Muistelmista käy ilmi, että punaisen puukirkon seurakunnassa puuhattiin kovasti uudistuksia 70- ja 80-luvuilla. Ensinnäkin kirkosta tuli tosiaan punainen. Toiseksi, penkit vaihdettiin liikuteltaviin tuoleihin ja alttari irrotettiin takaseinästä. Monia muitakin uudistuksia tehtiin, mm. kehitysvammaisten toimintaa kehitettiin paljon. Seurakunta piti tiivistä yhteyttä kaupunginosan yhdistyksiin.

Itse en tietenkään muista mitään noista. Sen sijaan muistan, että meillä partiolaisilla oli jonkinlainen erityisasema Matti-papin silmissä - siltä se ainakin tuntui - olihan hän itsekin vanha partiolainen. Ainakin kerran, mutta ehkä useamminkin, Matti-pappi oli joulupukkina lippukuntamme joulujuhlassa. Sujuvalta tarinankertojalta roolin esittäminen kävi hyvin luontevasti... "Muistakaa lapset, että PUURO ON HYVÄÄ", oli joulupukin tärkeä terveinen.

Toki nuoret partiojohtajat joskus vähän ärsyyntyivät hyvää tarkoittavan kirkkoherran neuvoista tai asioihin puuttumisesta, mutta yleisesti ottaen häntä kovasti arvostettiin. Kun kirkkoherra sitten vaihtui, olimme ihmeissämme, kun uusi kirkkoherra ei automaattisesti tullutkaan joulujuhlaamme - saati että olisi esiintynyt joulupukkina.

Muista tarinoista erityisesti mieleeni on jäänyt kerta, kun koulun kanssa vierailimme punaisella puukirkolla. Matti esitteli kirkkoa ja muun muassa alttaritaulua.

Punaisen puukirkon alttaritaulu

(Kuva on melkoisen suttuinen, mutta minulla ei ole tähän hätään parempaa.) Joka tapauksessa, kuvassa on Jeesus ja taustalla - no, joitakin kuvioita. Matti-pappi kertoi meille pienestä pojasta, joka oli taulua katseltuaan todennut, että sehän on kartta ja Jeesus siinä siunaa meidän kotikaupunginosaamme.

Tarina kerrottiin sellaisella vakuuttavuudella, että edelleen 30 vuotta myöhemmin ajattelen joka kerta taulua katsoessani, että siinä se Jeesus nyt siunaa näitä meidän kotikortteleita. Muistelmista kävi ilmi, että sehän oli tuttu naapurin poika, joka tämän oli Matille lausahtanut.

Matti-pappi on jo iäkäs mutta ainakin viime talvena hän vaikutti vielä hyvävointiselta. Sinnikkäästi olen aina tervehtinyt häntä, jos olemme osuneet vastakkain kadulla tai muualla, vaikka vuosien varrella olen jossakin vaiheessa selvästi luiskahtanut hänen muististaan. Ei se haittaa.

Uusi alku

Kyllä, on aika. Päätin siirtää blogini uuteen alustaan. Vanha blogi on edelleen tallessa osoitteessa uskoaetsimassa.vuodatus.net, mutta en jaksa Vuodatuksen suuren kuvakadon jälkeen lähteä sitä enää korjailemaan tai jatkamaan. Lähden mieluummin pikku hiljaa opettelemaan tämän uuden alustan käyttöä. Ulkoasua ynnä muuta olisi täällä näemmä melko helppo muokata - kunhan ehdin.

Siirsin vanhat tekstitkin tänne. Kommentit eivät ikävä kyllä seuranneet mukana. Toivottavasti täällä uudessa osoitteessa on kuitenkin edessä yhtä antoisia keskusteluita kuin vanhassakin on vuosien varrella käyty.

***

Viime päivien hämmästyttävin hengelliseen elämään jotenkin kytkeytyvä kuuluminen: Opin, että 60-luvulla Punainen puukirkko on ollut HARMAA. En ole vieläkään toipunut tästä tiedosta.

Kun kirkko oli sitten 70-luvun alussa maalattu punaiseksi (perinteinen puukirkon väri, tai ainakin yksi niistä, luulin minä), oli joku moitiskellut kirkkoherralle, että kirkko näyttää työväentalolta. Kirkkoherra oli siihen todennut, että toivottavasti se on myös työväen talo.

Jopas jotakin!

Vuodatus näyttää pelittävän! Johan tässä useampi viikko vierähti ilman, että se toimi. Täytyy ihan kokeilla, toimiiko tämä nyt oikeasti.



Paljon on kaikenlaisia aiheenpoikasia vilahdellut kesäloman aikana mielessä, mutta eipä niistä ole voinut kirjoittaa, kun ei blogiin päässyt. (Ja nyt kun vielä muistaisi, mitä ne olivat.) Harkitsin jo uuden blogin perustamista johonkin toiseen alustaan. Harkitsen sitä edelleen, mutta ainakin toistaiseksi mennään vielä täällä.



Aurinkoisia kesäpäiviä sinulle, lukijani, jos tänne nyt eksyt! Säätieteilijätkin lupaavat ainakin paria lämmintä päivää!

Kirkkobongausta Tampereella

Palasimme eilen illalla kahden päivän Tampereen visiitiltä. Retkeä oli sekä lupailtu että odotettu kauan. Paljon ehdimmekin nähdä ja tehdä kahdessa päivässä - esimerkiksi bongata kaksi kirkkoa. Kamera onneton unohtui mökille, mutta kerrottakoon nyt ilman kuvia:



Tampereen Tuomiokirkko oli itsestään selvästi toivelistalla. Lasten pikkuserkku konfirmoitiin siellä eilen. Emme kyenneet ehtimään perille ajoissa osallistuaksemme konfirmaatiomessuun, mutta kirkon kävimme silti katsastamassa matkalla rippijuhliin. - Se on kaikista Suomen kirkoista, ei kun kaikista maailman kirkoista se kirkko, joka mua oikeesti kiinnostaa nähdä, totesi ritari Yrjänä viime viikolla.



Kirkko on lapsille tuttu kuvakirjasta Siipirikko ei voi lentää ja hauska olikin huomata, miten innostuneina lapset tekivät havaintoja kirkon maalauksista. Seinämaalausten lisäksi lasimaalaukset herättivät ihastusta. Enckellin alttaritaulu herätti sen sijaan paljon hämmästystä, melkeinpä lievää pelkoa. - Se oli aika hurja se taulu siellä edessä, muisteli Pellavatukka vielä tänään. - Mä luulen, että ne ihmiset oli heränneet eloon. Kun niillä oli ihoa. Mutta miksiköhän niillä oli valkoiset vaatteet?



- Sekin oli aika jännä se Kuoleman puutarha, lisäsi Pellavatukka.



Rippijuhlien jälkeen ehdimme vielä käydä tutustumassa työväenmuseo Werstaaseen ja samalla kertaa Lasten katedraaliin. Jo kirkon ulkopuolelle sijoitetut lampaat (patsaat, ei sentään elävät) herättivät lasten kiinnostuksen. Sisällä meidät otettiin iloisen ystävällisesti vastaan. Katselimme Mooseksen ja Jeesukseen vaiheisiin liittyviä nukkeasetelmia ja kuuntelimme musiikkia. Kirkko oli viehättävä ja lapsille rakennetut tekemiset ja katsomiset huolella ja taitavasti toteutettu. Sai koskea, kokeilla ja tehdäkin itse.



Sain houkuteltuani mukaan myös kummipoikani perheen, mitä voi pitää jonkinlaisena saavutuksena ainakin kummipojan kymmenvuotiaan isosiskon kohdalla. Tyttö oli nimittäin juuri julistanut suureen ääneen, ettei aio käydä ainakaan katsomassa yhtään kirkkoa, koska hän ei tykkää kirkoista. Katedraali nukkeineen ja lampaineen oli kuitenkin sen verran mukavaa katsottavaa, että hän armollisesti myönsi sen olleen ihan ookoo.



Asetelmat kiinnostivat omia lapsiani - onhan heillä itselläänkin kokemusta hieman vastaavien tekemisestä - mutta emme kyllä ehtineet käyttää niiden tutkimiseen niin paljon aikaa, kuin olisi voinut toivoa. Päivä alkoi olla pitkällä ja kummipoika sisarineen kärsimättömiä pääsemään jäätelölle. - Mä olisin kyllä leikkinyt niillä leluilla kauemminkin, seurueen ainoa leikki-ikäinen Pellavatukka huokaisi jälkikäteen haikeana ajatellen lasten alttarin houkuttelevia tavaroita.



Suosittelen lämpimästi Lasten katedraalia vierailukohteeksi kaikille leikki-ikäisille perheineen! Ja kyllähän se toki sopii myös hieman vanhemmille ja nuoremmille... Kirkko tarjoaa mainion lepohetken sekä lapselle että vanhemmalle.

Äidin uskontunnustus

Minun piti kirjoittaa tänään peruskoulun uudesta tuntijaosta ja uskonnon/elämänkatsomustiedon tuntien vähentämisestä. Ilta meni kuitenkin hysterian partaalla olevan pikkutytön nukuttamisessa. Jääköön tuntijakouudistus jonnekin hamaan tulevaisuuteen.



Pellavatukka oli hyvällä tuulella ja halusi jutella. Juttelimme iltapuuhissa monenlaista mutta, kun olisi pitänyt sammuttaa valot ja ruveta nukkumaan, tyttöä alkoikin pelottaa.



- Äiti mä en tahdo että sä menet pois. Äiti mua niin kovasti pelottaa olla yksin.



Yritin rauhoitella, lauloin Suojelusenkelin, juttelin ja rukoilin ääneen iltarukouksenkin. Välillä tyttö jo rauhoittui mutta, kun olin lähdössä ulos huoneesta, hätä iski taas. Muistelin hänelle sitä, mitä olin itse tehnyt pienenä tyttönä silloin, kun pelotti: rukoillut iltarukouksen. Sanoin myös, että uskoin suojelusenkelin vartioivan hänenkin untaan. Pellavatukka huokaisi syvään, harkitsi asiaa ja antoi sitten tulla:



- Äiti, uskotko sä ihan oikeasti, että enkeleitä on olemassa?



- Kyllä mä uskon.



- Uskotko sä myös ihan oikeesti että Taivaan Isä on olemassa?



- Kyllä mä uskon sen ihan varmasti.



- Äiti, uskotko sä ihan kaikkiin kirkon juttuihin?



Tähän kysymykseen en osannut vastata suoraan, "suunnilleen" oli täsmällisintä, mitä pystyin vastaamaan. Mitä ovat "kaikki kirkon jutut"?



Melkein kuusivuotiaan kysymykset ovat suoria ja rehellisiä - ja melko ehdottomia. Hänellä on kiihkeä tarve saada vastauksia. Huomaan, että äidin uskontunnustus lapselle on paljon tiukempi paikka kuin uskontunnustuksen lateleminen ulkoa messussa.



Pellavatukka oli tällä kertaa vastauksiini tyytyväinen ja kertoi myös oman kantansa:



- Äiti, mäkin uskon, että Taivaan Isä on olemassa. Mutta joskus mä kyllä olen sitä mieltä, että enkelit ei kovin paljon auta. On parempi, että näkyvät ihmiset auttaa. Niin kuin sä, äiti.



Nyt neitonen on jo unten mailla - isän ja äidin sängyssä. Sallittakoon sellainen toisinaan isolle pienelle tytölle.

Loma yksillä, kesä kaikilla

Suvivirsi on veisattu - moneen otteeseen - ja neiti Kevät ja ritari Yrjänä ovat kesälomalla. Saattelin heidät aamusella punaisen puukirkon pihalle aloittelemaan parin viikon päiväleirijaksoa.



Leiriläiset ajavat kirkolta bussilla Töölöön Mustasaaren lauttarantaan ja viettävät päivän saaressa. Ohjelmassa on leikkiä, askartelua, uimista, lampaiden paijaamista, jalkapalloa (ritari Yrjänällä ainakin...), lounas ja välipala - ja joka-aamuinen hartaushetki, niin kuin seurakunnan leirillä kuuluukin olla. Ohjelmaa on sopivasti niin, että vapaa-aikaakin riittää. Lapsethan ovat lomalla.



11-vuotias neiti Kevät näytti niin pitkältä seistessään kirkon pihalla eka-tokaluokkalaisten seassa. Isosisko oli kuitenkin ihan yhtä innoissaan lähdössä leirille kuin pikkuveljensä - ja miksi ei olisi, kun paikka on ihana, leirin aikuiset tuttuja ja mukavia ja parhaat kaverit ovat siellä myös. Hauskaa, ja samalla haikeaa, vastahan saattelin häntä sinne ujona ekaluokkalaisena. Hyvän ystävän kanssa suunnittelivat, että sitten, kun Pellavatukka on Mustasaaren leiriläinen, he hakevat leirille isosiksi.

 

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta.