Paastosta

Paastonaika lähenee pikku hiljaa loppuaan, viikon päästä ollaan jo hiljaisella viikolla. Olen tänä vuonna paastonnut ensimmäistä kertaa edes hieman enemmän tosissani. Suklaasta olen luopunut muutaman kerran ennenkin, tänä vuonna jätin pois kaiken sokerisen. Eihän sekään kovin tiukka paasto ole, mutta tulipahan kokeiltua.

Mitä hengellisiä tavoitteita paastolla pitäisi olla? Olen sitä tässä viikkojen  vieriessä pohtinut. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että luopuminen on ollut hyväksi. Makeasta luopuminen on kiistämättä terveellistä, ja luohan se pääsiäiseen tavallista suurempaa hohtoa, kun voi ajatella leipovansa vaikkapa kakun... Ehkä juhla tuntuu sitten enemmän juhlalta. Yllättävän vaikeaa on ollut olla ilman makeaa. On mielenkiintoista huomata, miten monta kertaa päivässä joudun valitsemaan, otanko pullan, suklaapalan tai lusikallisen hunajaa teeheni.

Mitään hirmusuuria oivalluksia en ole kokenut, mutta ehkä en niitä odottanutkaan. Paasto on valmistautumista pääsiäiseen ja sen suureen mysteeriin, joten oikeastaan oivallusten pitäisi olla vasta tulossa.

Parikymppisenä olin suuri jouluihminen, ja kyllähän joululla on minulle edelleen suuri merkitys. Pääsiäisen sanoma puhuttelee kuitenkin tällaista varhaiskeski-ikäistä perheenäitiä ihan eri tavalla. Tietoisuus kuoleman väistämättömyydestä on omassa arjessa nykyisin enemmän läsnä kuin ennen - lasten syntymän, vanhempieni sairastelujen ja lähipiirissä tapahtuneiden kuolemantapausten myötä. Toivo pelastuksesta on tärkeä, ja siihen on kuitenkin helpompi uskoa ristin kuin seimen äärellä.

Mistä aikaa ajatella?

Etsiminen ja pohtiminen tarvitsisi aikaa. Vaan mistä otat aikaa, kun on lapset, puoliso, työ ja pari luottamustehtävää? Perunoita kuoriessa sopii miettiä monenmoista, mutta vaikkapa lukemiseen - ison ja vähän pienempien kirjojen - tarvitsisi rauhallista aikaa. Mieluiten vielä keskustelukumppanin, jonka kanssa ääneen kelailla lukemaansa.

Sama koskee seurakuntayhteyden etsimistä. Omista rutiineistani puuttuu sunnuntain pääjumalanpalvelus kokonaan. Kun sinne ei lähde aina, voi mennä pitkiä aikoja, ettei mene ollenkaan. Oma etsiminen tuntuu yksityiseltä, ehkä olen hieman arka koko asiasta - ja siksi tuntuisi kohtuuttomalta järjestää koko perheen sunnuntait oman toiveeni mukaisesti. Tästä kuitenkin seuraa se, että oma hengellinen elämä jää aika köyhäksi.

Silloin, kun olin vielä kotona lasten kanssa, kävin viikottain perhekerhossa kirkolla. Sen lopussa ollut lyhyt hartaushetki oli minulle tosi tärkeä, joka korvasi pitkälti säännöllisen jumalanpalveluksessa käymisen. Ikävä kyllä oman seurakuntani perhetyön piiriin me työssäkäyvät vanhemmat lapsinemme sovimme tosi huonosti. Esimerkiksi perhemessuja on ollut vain kerran vuodessa + aattohartaus jouluna.

Luin äskettäin erästä tutkimusta, joka koski uskonnonopetusta. Siinä todettiin, että tutkimuskohteena olleista aikuisopiskelijoista yli 45-vuotiaat olivat kiinnostuneimpia uskonnon pohtimisesta, ja arveltiin tämän olevan ikäryhmälle tyypillinen ilmiö. Itseni kohdalla voin todeta, että olisin kyllä kovasti kiinnostunut asioita pohtimaan jo näin 10 vuotta "alaikäisenä", mutta saatan hyvinkin ehtiä täyttää tuon 45 ennen kuin minulla on siihen oikeasti aikaa...

Marian ilmestys

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa messussa. Olen laiska käymään, tai, no, ehkä pikemminkin arka. Arka ottamaan itselleni sitä aikaa - perhe vaatii omansa viikonloppuisin - ja arka olemaan siellä, olemaan osa seurakuntaa.

Nyt kuitenkin ryhdistäydyin ja menin sunnuntain jumalanpalvelukseen. Marian ilmestyspäivä on näin naisena ja äitinä minulle jollakin tapaa merkittävä pyhä. Raamattu on niin täynnä miehiä, että sen harvojen naisten juhliminen tuntuu tärkeältä. 

Ei niin, että tähän kyseiseen Mariaan olisi erityisen helppo samaistua. Maria on niin kovin nuori, nöyrä, niin luottavainen. Itsestäni tuskin olisi moiseen, ja esikuvaksi hän tuntuu vaikealta. Läheisemmältä tuntuu se toinen Maria, Martan sisko. Hänestä kirjoitan joskus toiste.

Onko Maria shokissa, kun hän aluksi kuulee suuren uutisen? En muista, mistä olen tämän ajatuksen poiminut, mutta niinkin voisi olla. Ylistyslaulussaan Elisabetin luona hän ei enää ole shokissa - eikä kyllä itse asiassa niin nöyräkään. Näkeekö hän vain toiveikkaana alun matkasta, vai arvaako jotakin tarinan murheellisista käänteistä?

Läheisin Maria on minulle pääsiäisenä. Äitinä ajatus lapsen menettämisestä tuntuu kauhealta. Jollakin tapaa äidin suruun yhtyminen on minulle luontevin tapa ymmärtää Kristuksen kärsimyksiä.

Etsimisestä

Mistä etsiä uskoa? Itsestä vai itsen ulkopuolelta? En kasvanut sellaisessa ympäristössä, missä uskonnolla olisi ollut merkitystä. Kuitenkin olen aina kaivannut uskoa johonkin ihmistä suurempaan.

Olen etsinyt pitkään, ja jatkan etsimistä. Käytän tätä blogia vastedes matkani käänteiden kirjaamiseen. Jospa siitä olisi iloa minulle itselleni - kuka tietää vaikka jollekin toisellekin.

Rukous soi

Olen jälleen oppinut jotakin rukoilemisesta. Tästä kertominen on melko henkilökohtaista ja oikeiden sanojen löytäminen vaikeaa. Saattaisin jättää kertomattakin, mutta kerron ensin, miksi kerron:

Erään pienen yhdistyksen keskustelupalstalla monta vuotta sitten keskusteltiin vapaasti ja luottamuksellisesti miltei mistä vain: ihmissuhteista, lasten kasvatuksesta, haaveista, pettymyksistä, seksistä, rahasta. Kerran eräs nainen kysyi rukoilemisesta - miltä rukoilemisen pitäisi tuntua? Hän sai kuitenkin vain vastauksia, joissa rukoileminen todettiin niin henkilökohtaiseksi, ettei siitä voinut kirjoittaa. En muista enää kysyjän nimeä edes, mutta hänen vastausta vaille jäämisensä vuoksi ajattelin itse yrittää kertoa blogiavaruudelle ja sen muille etsijöille oivalluksestani.

Yöpöytäni laatikkoon on muuttanut Taizén veli Rogerin kirja Sydämen hiljaisuudesta. Totta puhuen kirja on viettänyt laatikossa pitkiä aikoja avaamatta, mutta viime aikoina olen kaivanut sen yhä useammin esiin. Alkuun luin sen rukouksia muutaman kerrallaan, mutta sittemmin olen tyytynyt yleensä yhteen. Jos ensimmäinen ei kolahda, saatan valita toisen, mutta kolmanteen harvemmin tarvitsee tarttua.

Veli Rogerin rukoukset ovat niin lyhyitä, että sellaisen oppii ulkoa muutamalla lukemisella. Luen rukouksen siis kaksi-kolme kertaa kirjasta ja sen jälkeen suljen silmäni ja toistan sitä mielessäni. Kun sitä toistaa joitakin kertoja, se alkaa avautua. Avautumista on vaikea kuvata, mutta osuvin tapa lienee tämä:

Rukous alkaa soida.

Soimiselta se tuntuu vaikka sävelet puuttuvat. Sen soimisen kautta ymmärrän noiden muutaman sanan tarkoituksen ja tavoitan - jotakin. Parhaassa tapauksessa sellaisen kosketuksen verhon tuolle puolelle, jota en juuri muista muualta kuin lapsuuden iltarukouksista öisinä pelon hetkinä ja joistakin harvoista muista tilanteista. Isä meidän on edelleen suosikkirukoukseni, mutta kieltämättä veli Roger on ollut avuksi tällä polulla.