Valssaten virsiä

Reilu vuosi sitten kävin ostamassa virsikirjan. Virsikirjan akuutti tarve nousi siitä, ettei meillä ollut voimassaolevaa virsikirjaa ja piti valita virret lähiomaisen siunaustilaisuuteen. Käytin sitten yhden illan (ja puoli yötä) siihen, että tutkin virsikirjaa. Totesin osaavani melko vähän virsiä.

Virsikirjani on hyvin sievä. Siinä on valkoiset nahkakannet ja kultausta sivujen reunoissa. Kahdeksanvuotias tyttäreni lukee sitä mielellään. Viisivuotias poikani kuuntelee, ja he yrittävät löytää tuttuja virsiä. Kerran viime kesänä uppo-outojen tekstien määrään turhautunut nuori mies tokaisi vihaisena minulle: "Me osattaisiin näitä virsiä paljon paremmin, jos me käytäisiin useammin kirkossa eikä oltaisi aina vaan siellä mökillä."

Niinpä. Puolustukseni harvahkoon kirkossa (etenkin lasten kanssa) käymistahtiin on, että ainakin lapseni pääsevät kirkkoon sen sijaan että joutuisivat käymään siellä.

En ylipäätään mielelläni aja autoa, mutta helsinkiläisenä joudun toisinaan ajamaan ruuhkassa. Olen havainnut Samuli Edelmannin virsilevyt hyviksi apuvälineiksi, kun pitää pystyä pitämään pää kylmänä täysin tukossa olevalla Mäkelänkadulla tai Mannerheimintiellä. Härskisti eteen kiilaavat autot tai rästissä olevat työt eivät nouse elämää suuremmiksi kysymyksiksi, kun kaiuttaa täysillä "Oi Herra, jos mä matkamies maan". Sillä tavalla on helpompi pysyä tiellä.

Vaikka olenkin melko kehno virsien tuntija, minulla on paljon lempivirsiä. Osa on sieltä synkästä ja dramaattisesta päästä, joku on rauhoittava, joku toinen iloinen. Virsiä voi hyräillä vaikka perunoita kuoriessa, ja valita virren päivän tunnelman mukaan. Tällaisenä säteilevänä kevätiltana päässä alkaa soida yksi lapsena opituista tutuimmista, nro 125. Se on kutkuttavan keveä sävelmä yhdistettynä koruttoman kauniisiin sanoihin. Tässä sitä mennään valssia Pyhän Hengen kanssa:

Kosketa minua, Henki,
kosketa, kirkkaus!
Anna elämälle
suunta ja tarkoitus.

Kosketa, Jumalan Henki,
syvälle sydämeen.
Sinne paina hiljaa
luottamus Jeesukseen.

Rohkaise minua, Henki,
murenna pelkoni.
Tässä maailmassa
osoita paikkani.

Valaise, Jumalan Henki,
silmäni aukaise,
että voisin olla
ystävä toisille.

Kosketa minua, Henki!
Herätä kiittämään,
sinun lähelläsi
armosta elämään.

Martta ja Maria

Lasarus-tarinan jatkeeksi upottauduin hetkeksi hänen sisariinsa. Martta ja Maria ovat mielenkiintoiset sisarukset, jollakin lailla kahden erilaisen naisen arkkityypit. Maanläheinen Martta, unelmointiin taipuvainen Maria - sellaiset mielikuvat heistä kiistämättä nousee.

Luukas (10:38-41) kertoo, kuinka Jeesus vierailee heidän luonaan. Martta hätäilee tarjoiluista ja on harmissaan, kun Maria vain istuu ja kuuntelee Jeesuksen puheita. Lasaruksen herättämisestä jää mieleen Martan lausahdus "Herra, hän haisee jo" (Joh. 11:39). Mariasta Johannes kertoo vielä, että hän voiteli Jeesuksen jalat  kalliilla nardusöljyllä ja kuivasi ne hiuksillaan. Juudas Iskariot torui häntä siitä, koska voiteen olisi voinut myydä ja antaa rahat köyhille.

(Näin ohimennen täytyy todeta, että tuo voitelu on kovin samantapainen kuin Matteuksen (26:6-13) kuvaama voitelu, joka myös tapahtuu Betaniassa mutta spitaalia sairastaneen Simonin talossa. Martasta, Mariasta ja Lasaruksesta Matteus ei kerro mitään.)

Muistan lapsena tunteneeni sympatiaa Mariaa kohtaan. Ymmärsin hyvin, että oli kivempi kuunnella tarinoita kuin auttaa keittiössä. Ymmärrän sen edelleen, mutta täytyy tunnustaa, että nykyisin tunnen suurempaa sympatiaa Marttaa kohtaan. Kolmen lapsen äitinä olen joutunut martan asemaan vaikka taipumukset ehkä viittaisivatkin enemmän mariaan... Kovin vaikea on arjen keskellä olla "huolehtimatta ja hätäilemättä niin monista asioista." Jospahan kiireistä huolimatta osaisi hivenen säilyttää sisäisestä mariastaan?

Lasarus, tule ulos!

Kertomus siitä, kuinka Jeesus herättää Lasaruksen kuolleista, on toki tuttu, mutta nyt joudun tunnustamaan, etten ymmärrä sitä. Draamaa siinä on kyllä kenen tahansa tarpeisiin:

Jeesuksen rakas ystävä, jonka sisaret (ilmeisesti veljestään riippuvaiset?) ovat myös Jeesukselle rakkaita, on sairaana. Jeesus saa siskoilta pyynnön tulla parantamaan veli, mutta jää kahdeksi päiväksi odottelemaan sinne, missä on. Kun Lasarus on jo kuollut, hän päättää palata Juudeaan, silläkin uhalla, että hänet kivitettäisiin siellä. Tähän toteaa Tuomas: "Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä."

Perillä Betaniassa Martta ja Maria surevat, mutta eivät syyttele viivytellyttä Jeesusta. Jeesuskin suree, mutta käskee sitten ottaa kiven pois haudan suulta ja komentaa Lasaruksen ulos. Lasarushan tottelee ja kävelee käärinliinoissaan ulos haudasta.

Miksi Jeesus viivyttelee parantamaan lähtemistä? Pelkääkö hän kivittäjiä vai haluaako tehdä suuremman vaikutuksen herättämällä kuolleen sen sijaan, että vain parantaisi sairaan? Ilmeisesti haluaa, koska toteaa: "Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne."

Jotenkin se tuntuu aika tylyltä. Mies on kuolemansairas, ja sisaret huolissaan, surevat, ja ovat varmaan huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Martan, Marian ja Lasaruksen näkökulmasta on vaikea ymmärtää sitä, ettei Jeesus lähde heti kun pyydetään. On kyllä epäilemättä totta, että moinen ihmeteko vahvisti uskoa - neljä päivää kuolleena olleen herättäminen ei onnistu painelu-puhallus-elvytyksellä...

Ihmettelen myös tuota Tuomaan lausahdusta. Onko se ironiaa? Martan ja Marian alistunutta suhtautumista täytyy myös hämmästellä. He kyllä molemmat toteavat, ettei veli olisi kuollut, jos Jeesus olisi ollut paikalla. Kumpikaan ei kuitenkaan syytä Jeesusta, vaan uskovat tähän edelleen.

Jeesuksen suru puhkeaa vasta Marian surun lähettyvillä. Hän itkee Lasarusta - miksi? Hänhän tuli herättämään tämän kuolleista ja tietää, miten tulee käymään - luulisin.

Tarina päättyy siihen, kun Lasarus kävelee ulos. Olisi mielenkiintoista tietää, miltä hänestä tuntuu. Miten Lasaruksen kävi? Osasiko hän elää vielä ihmisiksi oltuaan useita päiviä kuolleena? menikö naimisiin, saiko lapsia, elikö vanhaksi mieheksi? Vai jäikö hän jotenkin erilaiseksi?

Toistan itseäni, mutta silläkin uhalla: Tässä on dramatiikkaa. Ei ihme, että tarina on monen kaunokirjallisen teoksen materiaalina.

Johanneksen lampaat

No lampaat ovat tietysti oikeasti Jeesuksen lampaita, mutta olen siis palannut pääsiäisen harharetkilta varsinaisen tämänhetkisen projektini Johanneksen evankeliumin pariin. Sattumalta olen juuri päässyt lukuun 10, joka on ensi sunnuntain tekstinä.

Mielikuva Jeesuksesta Hyvänä Paimenena on hyvin voimakas. Mikäs tässä on lampaan laiduntaessa, kun paimen pitää sudet loitolla. Tämä on niitä lapsuudesta tuttuja aiheita, ja  odotan kuulevani sen käännettynä nykylasten kielelle ensi sunnuntain perhemessussa.

Itseäni alkoi tekstissä kuitenkin eniten kiinnostaa tämä kohta:

Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.

Joh. 10:16

Keitä nämä muut lampaat ovat? Itselleni tulee tuosta jakeesta aika ekumeeninen olo - tarhoja riittää, mutta paimenia on vain yksi. Hyvä jae.

Sähköpostisiunaus

Tapasin kadulla sattumalta rippileirini papin, ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen vuoteen. Olin ihan varma, ettei hän enää muistaisi minua, mutta muistipa sittenkin ja tervehti iloisesti. Jälkikäteen tulin ajatelleeksi, että hän on yksi niistä yhden käden sormilla laskettavista ihmisistä, joiden muistan toivottaneen minulle henkilökohtaisesti siunausta.

Tutkailin taas tuota hyllystä löytyvää Katekismusta. Näin se toteaa siunaamisesta:

Kun siunaamme toisiamme tai pyydämme siunausta itsellemme, voimme luottaa siihen, että kolmiyhteinen Jumala kääntyy meidän puoleemme ja on meidän kanssamme.

Viitisentoista vuotta sitten, ollessani parikymppinen opiskelijatyttö, yritin kovasti suhtautua yhtä kielteisesti uskontoon kuin silloinen lähipiirini, lähinnä opiskelukaverit. Sellaisen pyristelyn keskellä satuin silloinkin sattumalta vastakkain rippipappini kanssa. Vaihdoimme muutaman sanan, emme monta, ja hän toivotti minulle siunausta. Edelleen muistan sen hämmennyksen ja lämmön, jonka toivotus toi mukanaan. Siunaus kulki mukanani pitkän aikaa.

Läheisissäni ei juuri ole ihmisiä, jotka olisivat avoimen uskonnollisia. Toisen ihmisen siunaaminen on jotakin, joka tuntuu olevan kuin toisesta kulttuurista. Edesmennyt anoppini oli harvoja poikkeuksia, mutta eipä hänkään siunauksia usein herennyt jakelemaan. Itsekään en uskaltaisi ääneen toivottaa siunausta kenellekään, vaikka nukkuville lapsilleni pyydänkin silloin tällöin siunausta. Sitä hauskemmalta on tuntunut, kun olen työasioissa kirjoitellut sähköpostia erään itselleni aivan vieraan pohjoiskarjalaisen nuorisotyönohjaajan kanssa, joka allekirjoittaa viestinsä ”siunauksin, Timppa”. En ehkä koskaan tapaa Timppaa elävässä elämässä, mutta sähköpostisiunausta osaan arvostaa.

Haistelua

Olen viime päivinä pystynyt haistelemaan vain mielikuvituksessa - nenä on nuhan vuoksi pahasti tukossa. Se hiukan häiritsee Kristuksen tuoksun pohdiskelua, tai sitten ei.

Millaisia hajuja oli Jeesuksen ajan maailmassa? Tästä meidän näkökulmastamme tarkasteltuna hajuja oli varmaan paljon, ja voimakkaita, ehkä pahoja, tai ainakin meille vieraita. Ihmiset haisivat, eläimet haisivat, tulisijat haisivat, jätteet ja jätevedet haisivat. Ehkä mukana tuoksuivat myös ruoka, yrtit ja suitsukkeet. Jos minut tai sinut nyt heittäisiin aikakoneella Jeesuksen ajan Jerusalemiin, ehkä pitelisimme neniämme.

Meidän aikanamme ihmisen omat luonnolliset hajut on pyritty pitkälti peittämään. Hajuilta emme silti pysty välttymään, ja kehitys on tuonut uusia hajuja tullessaan. Voihan olla, että vieras parin tuhannen vuoden takaa pitelisi nenäänsä haistaessaan hajuvesiä tai pakokaasuja.

Hajuaisti on mielenkiintoinen aisti. Vaikka se vaikkapa koiran aistiin verrattuna on mitätön, on sillä oma tärkeä rooli ihmisenkin elämässä. Se varoittaa pilaantuneesta ruoasta ja kannustaa maistamaan hyvää ruokaa. Pienten lasten äitinä olen tottunut päättelemään asioita usein nenäni avulla. En mene tässä yksityiskohtiin.

Monta kertaa hajumuistot ovat hyvin voimakkaasti kytköksissä siihen tunteeseen, joka jossakin menneessä tilanteessa oli. Joskus voi vaikka kadulla kävellessään aistia tuoksun, joka palauttaa mieleen jotakin hyvin tuttua, tai ainakin melkein palauttaa… Itselleni elokuiset illat ulkona saattavat tuoda mukanaan partioleirin tuoksun, joka nostaa haikean nostalgian tunteen – kaipauksen lapsuuden ja nuoruuden suurimpiin seikkailuihin. Joku toinen kesäinen tuoksu tuo mieleen ajat, kun vasta aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. On joulutuoksuja, isoäidin saunan tuoksu, oman lapsen tuoksu, oman kodin tuoksu.

Tuo viimeksi mainittu on siitä jännittävä, että sen huomaa vasta, kun on ollut kotoa hiukan pitempään poissa. Töistä arkena palatessa kotona ei tuoksu yhtään miltään mutta, kun olet viikon poissa ja palaat, ovella odottaa tuttu tuoksu.

Tuoksuja mietittyäni alan taipua siihen, että Paavalin kielikuva on sittenkin osuva. Hajuaistilla taitaa olla aika voimakas vaikutus meidän tunteisiimme. Kristuksen tuoksu voisi olla se salaperäinen ”jokin”, joka minuakin kristinuskon suuntaan houkuttaa. Sitä on vaikea määritellä mutta olemassa se on.

Paavali jakaa ihmiset kahteen ryhmään, niihin, joille Kristuksen tuoksu on elämän tuoksu, ja niihin, joille se on kuoleman haju. Uskaltaudun väittämään, että niitäkin on, joiden nenä on yksinkertaisesti tukossa. Ajatus saman tuoksun kokemisesta kuoleman hajuksi on kuitenkin mielenkiintoinen. Siksikö jotkut suhtautuvat kirkkoon ja uskontoon niin vihamielisesti, että tuntevat kuoleman lemun nenässään?

Meidän luterilaista kirkkoamme haukutaan välillä hajuttomaksi. Ehkä siinä on kyse hieman samasta, kuin kodin tuoksussa – sen haistaa vasta, kun on ollut pitemmän aikaa poissa. Kun itse palasin takaisin Suomeen ulkomailla asuttuani, suomalainen seurakunta tuntui aivan eri tavalla arvokkaalta kuin ennen lähtöäni. Tuoksustako se johtuikin?

Kristuksen tuoksu

Sain käsiini uusimman Villi-lehden (kristillisen nuorisotyön tiedotuslehden), jonka pääkirjoituksessa PTK:n toiminnanjohtaja Eero Jokela kirjoittaa Kristuksen tuoksusta. Siis mikä "#¤%:n Kristuksen tuoksu?

Raamattuni huonosti lukeneena jouduin kysymään neuvoa kuukkelilta, ja näin lintunen visersi:

Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen.

2. Kor. 2:14-15

Tulinko viisaammaksi? Hieman, vaikka aika kova pala tämä tuoksujuttu taitaa olla. Olenhan minä korinttolaiskirjeitä ennenkin lukenut mutta näemmä en nenälläni. Ehkä pitäisi jättää pääsiäinen tällä haavaa rauhaan ja keskittyä haistelemaan. Hakukone tarjosi kyllä koko joukon valmiita pohdintoja tästä aiheesta, mutta ensi alkuun taidan pohdiskella ihan itse. Palaan aiheeseen vielä.

Sitten takaisin Jokelan Eeron pääkirjoitukseen. Hän arveli nuorten sitoutumattomuuden kirkkoon johtuvan siitä, ettei kirkossa tunnu riittävän voimakasta Kristuksen tuoksua. Itse jäin miettimään, että ehkä nuorisotyössä tuntuukin, ainakin hetkittäin, mutta kirkossa yleisesti se voi olla nuorelle vaikeampi havaita. Sitoutumista kirkkoon ei pääse tapahtumaan, jos nuorisotyön "tuoksu" kovasti eroaa muusta seurakuntatyöstä - jos nuorisotyöllä ja muulla työllä ei ole tukevia siltoja välillään.

Voi se tuoksu puuttua nuorisotyöstäkin. Kerran kuulin erään nuorisotyönohjaajan kertovan, että nuoret kyllä tulevat sankon joukoin seurakunnan nuorteniltoihin, mutta poistuvat hartauden ajaksi pihalle tupakalle. Sellaisessa tilanteessa on joku pahasti pielessä.

Omista viimeaikaisista tuoksumuistoistani palaan vielä pääsiäisyön messuun ja tuohuksen makeaan tuoksuun. Omasta mielestäni tunsin siinä hunajaisessa tuoksussa hyvinkin konkreettisesti Korkeimman läsnäolon. Lämpimästi toivon, että se oli Kristuksen tuoksua myös mukana olleelle tyttärelleni.