Taas linnut laulujansa

Suvivirsi on nyt veisattu myös meidän Neiti Kevään koulussa. Kolme säkeistöä - Herran kansa sai kiittää Luojaansa huolimatta uskonnottomista ja muunuskoisista. Juttelin erään äidin kanssa, joka kovasti harmitteli sitä, etteivät vanhemmat hänen vanhemman tyttärensä koulussa pääse osallistumaan kevätjuhlaan - eivätkä siis pääse osallisiksi Suvivirrestä. Vahva taitaa olla tuon kyseisen virren asema meidän kulttuurissamme.

Muistelen joskus lukeneeni lehtijutun riparilta, jossa nuorisopastori kyseli leiriläisiltä näiden lempivirttä. Jotakuinkin kaikki mainitsivat Suvivirren, minkä pastori epäili johtuvan siitä, etteivät nuoret tunteneet muita virsiä. Kyllähän koulunsa käynyt nuori muitakin virsiä tuntee - ainakin Hoosiannan ja Enkeli taivaan - mutta Suvivirren nimessä on "virsi" joten se tulee helposti mieleen. Ja toisaalta: miksipä se ei voisi olla monenkin nuoren lempivirsi, koittaahan sen laulamisen jälkeen koululaiselle kymmenen (tai tänä vuonna Helsingissä yhdentoista) viikon vapaus.

Minun lempivirteni Suvivirsi ei ole, mutta onhan siinä toki voimakas nostalginen lataus. Koulun juhlasalissa laulettuna se vielä erityisesti korostuu. Oli muuten sama sali, jossa itse ekaluokkalaisena myös vietin kevätjuhlaa.

Jäähyväiset-laulu esitettiin juhlassa myös. Enkä voinut olla hieman virnuilematta, kun osa lapsista lauloi "ystävän" kohdalla sittenkin "Jeesuksen".

Nyt on 20 % perheestä kesälomalla. Onhan sekin jo jotain.

Jäähyväiset sitä etsivälle

Katselin kävijätilastoja, ja niistä päätellen ainakin parikymmentä henkeä on käynyt viimeisen viikon sisällä etsimässä Jäähyväiset-laulun sanoja täältä blogistani. Päiväkotien ja koulujen kevätjuhlakierros on selvästi menossa. 

Niitä sanojahan ei täältä ole löytynyt, mutta ajattelin olla avulias ja lisätä ne tänne. Laulun sanat on kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen ja sävel on Pekka Simojoen. Nuotit löytyvät esimerkiksi Lasten virsikirjasta.

Tässä siis Jäähyväiset-laulu. Jeesuksen kanssa.

Jäähyväiset

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa.
Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.
Teille laulamme nyt näkemiin.

Turvallista matkaa me toivotamme näin.
On aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän,
kanssa hyvän ystävän.

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa.
On joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.
On yksi, joka pysyy, kaiken ymmärtää:
Jeesus vierellemme aina jää

Turvallista matkaa me toivotamme näin.
On aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän,
kanssa hyvän ystävän.

Kiitos käynnistä. Tervetuloa uudelleen.

Hiljaisuutta ja ohuita paikkoja

Olen junamatkoilla töihin ja töistä kotiin lukenut ja yrittänyt ymmärtää Heikki Kotilan hiljaisuuden liikkeestä kertovaa artikkelia tuossa pari postausta takaperin kehumassani kirjassa Pyhän kosketus luonnossa. Lukeminen junassa sujuu kohtalaisesti, ymmärtäminen on sitten vielä hiukkasen haastavampaa.

Kotilan kuvaamat hiljaisuuden liikkeen ekologiset ulottuvuudet jäävät kyllä mieleen mietityttämään. Viittaus hitauden kulttuuriin on niitä, joista saan helposti tukevan otteen - hitaus vs. kiire on sellainen pariskunta, jonka väliseen köydenvetoon myös ympäristökasvattaja pyrkii osaltaan osallistumaan.

Hiljaisuus on kiinnostavaa. En ole koskaan ollut järjestetyssä hiljaisuuden retriitissä, mutta toki hiljaisuutta etsinyt - ja edistänytkin - muuten elämässä. Onhan esimerkiksi partiotoiminnassa vahvoja hiljaisuus-perinteitä. Hiljaisuuden liikkeeseen liittyvät teologiset näkökulmat sen sijaan ovat minulle vieraita.

Teologian kieli on minulle aika vierasta. Tässäkin artikkelissa olen joutunut pähkäilemään hankalien termien kanssa: vaikkapa sanaa ubikviteetti en totisesti ole ennen kuullut. Onneksi Kotila myös selittää käyttämiään käsitteitä.

Suosikkilauseeni artikkelissa on kuitenkin tämä (sivulla 161):

Hiljaisuuden viljelyn kautta saadut kokemukset opettavat, että ihminen tarvitsee kelttiläistä ilmaisua käyttäen "ohuita paikkoja", joissa hän voi kokea tuonpuoleisuuden kosketuksen tässä hetkessä.

Pidän kovasti tuosta ilmaisusta "ohuet paikat". Se kuvaa minusta erittäin hyvin sitä tunnetta, kuinka toisinaan, joissakin paikoissa, joinakin hetkinä verho hieman heilahtaa ja saa hiukkasen tavoitettua sitä, mikä toisella puolella on.

Seurakunnan upeat naiset

Hakiessani tänään iltapäiväkerholta meidän Neiti Kevättä jäin kirkon pihaan juttelemaan kerhon vetäjien kanssa vähäksi aikaa. Siihen tupsahti myös lastentoiminnanohjaaja Marja-Liisa, jonka kanssa ehdin myös rupatella muutaman sanan. Marja-Liisa oli meidän seurakunnassamme töissä jo silloin, kun minä olin lapsi. Viisas nainen, jota on aina ilo tavata.

Kaksivuotias Pellavatukkamme oli ollut viime viikolla lasten kirkkohetkessä, tunnistanut Marja-Liisan ja iloisesti tervehtinyt. Pellavaisen vauva-aikoina kävimme viikoittain kirkolla perhekerhossa, missä hän seilasi tyytyväisenä Marja-Liisan sylissä ja minä sain keskittyä leikkimään hänen tuolloin kolmevuotiaan isoveljensä kanssa. Liekö jotakin erityistä jäänyt tytölle mieleen noista ajoista? Päiväkodissakin Pellavatukka oli jutellut tädeille ”kirkkohetkinaisista” jälkikäteen.

Muita oman seurakuntani upeita naisia on lapsistani kaksi kastanut kappalaisemme Miira, jota tätä nykyä tapaan aivan liian harvoin. Hän on innokas kierrätysaatteen kannattaja, mistä löysimme aikaa sitten yhteisen kosketuspinnan. Miiran saarnoja on aina ilo kuunnella.  Minusta vaikuttaa, että meidän perheen kuusivuotias ritari Yrjänä tulee erityisen hyvin juttuun juuri Miiran kanssa – niin, Miiralla itselläänkin on poika.

Omaa ikäpolveani edustaa äitiyslomalla oleva nuorisopastori Kaisa, jonka kanssa en tässä elämäntilanteessa automaattisesti joudu tekemisiin – en ole nuorisoa enkä nuorison äiti – mutta jonka tapaamisesta myös aina ilahdun. Kaisa on terävä ja huumorintajuinen, ja tarpeellinen lisä seurakunnassa.

Onhan ne seurakunnan miehetkin mukavia, mutta kyllä nuo rouvat ovat aivan mahtavia!

Apostolit vauhdissa

Olen päässyt alkuun Apostolien tekojen kanssa, parhaillaan viiletän luvussa 5. Lyyrisen Johanneksen evankeliumin jälkeen apostolien meno tuntuu melko vauhdikkaalta. Puheet eivät ole pitkiä vaan joka luvussa on monta juonenkäännettä. Olen ymmärtänyt, että kirjaa pidetään Luukkaan kirjoittamana, ts. saman henkilön, joka kirjoitti Luukkaan evankeliumin. Tyylissä on kieltämättä paljon samaa - ainakin verrattuna Johannekseen.

Muutamia hajanaisia mietteitä, joita ensimmäiset luvut ovat herättäneet:

Ensinnäkin, en muistanut mitään tällaista Mattiasta, joka toisessa luvussa valitaan Juudaksen tilalle apostoliksi. Ainoa minun tuntemani korvaava kahdestoista apostoli on Paavali. Mitähän Mattiakselle sittemmin tapahtui? Ehkä saan sen selville, kun kahlaan tekstiä eteenpäin.

Pietarista on kyllä pakko pitää. Vaatii kanttia kulkea kertomassa Jeesuksen sanomasta, rakentaa seurakuntaa ja parantaa sairaita, vaikka Suuri neuvosto on aivan vastikään antanut ristiinnaulita Jeesuksen ja varmasti seuraa tapahtumia tarkkaan. Kun miettii sitä Pietaria, joka peloissaan kiirastorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä kolmasti kielsi Herransa, ja vertaa häntä tähän rohkeaan puhujaan, ero on melkoinen. Kuin toukalla ja perhosella, sanoisin.

Alkuseurakunnan kehitystä on hyvin mielenkiintoista seurata. Neljännen ja viidennen luvun taitteessa on minusta tärkeät kaksi näkökulmaa:

Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä.

Näin kerrotaan jakeessa 4:32. Heti seuraavan luvun alussa kerrotaan Ananiaksesta ja Safirasta, jotka myivät maatilansa ja antoivat rahat apostoleille - paitsi, että jättivät salaa osan itselleen. Molempien palkka oli kuolema, koska he olivat valehdelleet Jumalalle.

Voin kuvitella uskovien joukon, jolla on yksi sydän ja yksi sielu. Se on samaan aikaan kutsuva ja luotaantyöntävä ajatus. Luotaantyöntävä, koska onhan noita sulkeutuneita aatteellisia yhteisöjä nähty - voivat olla todella pelottavia porukoita. Kutsuva, koska minussakin asuu yhteisön ja solidaarisuuden kaipuu. Ehkä alkukristityt kuitenkin pitkälti välttivät sen, että joku olisi pyrkinyt hyötymään muiden hyvästä tahdosta? Niin ainakin mielelläni - toiveikkaana - ajattelen. Seurakunnasta kertovista jakeista välittyy toiveikkuus, luottamus ja välittäminen.

Pyhä torstai

Tämän illan uutisissa todettiin, etteivät suomalaiset enää tiedä, miksi helatorstaita vietetään. Vastaukset kysyttäessä olivat sellaisia kuin "ei hajuakaan" tai "joku uskonnollinen juhla se on".

Kun minä olin lapsi, ei vietetty helatorstaita vaan "helalauantaita". Tosin en tiedä, oliko tuo helalauantai millään tapaa oikeasti käytössä oleva sana. Se sijaan muistan selvästi, missä tutustuin kyseiseen pyhään. Minulla oli tapana pyöräillä kirjastoon aina lauantaisin, ja helalauantai oli se toukokuun lauantai, jona kirjasto oli kiinni ja ovessa oli lappu:

Kirjasto on suljettu Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä X. toukokuuta 198Y.

Useampana kuin yhtenä vuotena jouduin kääntymään kirjaston ovelta tyhjin käsin, joten totisesti opin tuntemaan helalauantain toisen nimen.  Nimi oli sen verran selkeä, ettei minun tarvitse vieläkään miettiä helatorstain ja helluntain välillä, kumpi on kumpi.

Helatorstai on suuri pyhä - niin suuri, että tällainen laiskakin kirkossakävijä saattaa silloin eksyä (tai löytää tiensä) jumalanpalvelukseen, ainakin, jos sattuu olemaan kaupungissa. Viime vuonna olin esikoiseni kanssa kahdestaan ja muistan sen hyvin valoisana tilaisuutena, myös hänelle. Tänä vuonna olivat hiippakunnan herrat viisaudessaan päättäneet, että helatorstaina on vain yksi messu, jättimessu Senaatintorilla Helsingissä, ja sen jätin kyllä väliin. Olisihan se voinut olla vaikka kuinka hieno messukokemus, mutta mutta mutta... en ole jättitapahtumien ystävä, ja lapsia en ainakaan olisi sinne jaksanut viedä.

Tulipahan joka tapauksessa vietettyä aikaa perheen kanssa, mikä lopulta kuitenkin on kaikkein paras tapa viettää pyhää kuin pyhää.

Ekoteologiaa!

Olen ruvennut lukemaan Pauliina Kainulaisen toimittamaa kirjaa ”Pyhän kosketus luonnossa. Johdatus kristilliseen ekoteologiaan”. Täytyy sanoa, että kirja on lumoava!

Teologia on minulle täysin vieras tieteenala, mikä asettaa jonkin verran haasteita lukemiselle. Jotta esimerkiksi ymmärtäisi, miten vapautuksen teologia suhtautuu ekoteologiaan, pitäisi ensin tietää, mitä #¤%#:a on vapautuksen teologia. Toisaalta ympäristöalan ammattilaisena tuntuu, että tätä näkökulmaa uskonasioihin minä nimenomaan pystyn ymmärtämään.

Minä teen ja tuen työssäni ympäristökasvatusta, ja näen, että oman työsarkani perimmäinen päämäärä on, että ihmiset oppisivat elämään kohtuudessa. Lopultahan ympäristöasioissa on kysymys nimenomaan siitä, että ihmiskuntana kulutamme liikaa. Kohtuuden opettelu puolestaan on asia, jossa kristillisellä kirkolla olisi ja on paljon annettavaa. Tästä syystä pidän suuressa arvossa kirkon piirissä tapahtuvaa ympäristö(kasvatus)työtä.

No, tämä ”Pyhän kosketus luonnossa” avaa muutenkin mielenkiintoisia näköaloja. En esimerkiksi tiennyt, ettei Jumalan ole aina ajateltu asuvan Taivaassa vaan ennen valistuksen aikaa Hänen katsottiin asuvan luonnossa. Jaakko Hyttisen artikkelia ”Maa psalmeissa” rupesin lukemaan junassa ilman, että psalmit olivat käsillä, mikä tietysti tyssäsi alkuunsa. Rupesin urakkaan uudestaan kotona, enkä ole vielä pitkällä, mutta kyllähän psalmit saavat artikkelista aivan uusia ulottuvuuksia.

Kiehtova kirja. Suosittelen lämpimästi!