Lisää tyttökirjateologiaa: Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha ei ensi silmäyksellä vaikuta kristilliseltä lastenkirjalta. En ole tarkistanut, mutta luulen, että sanaa "Jumala" ei löydy koko kirjasta. Se ei ole niin läpinäkyvän opettavainen kuin Pikku Heidi. Kirja on myös 30 vuotta myöhempää tekoa: ajalta, jolloin lastenkirja sai jo olla ensisijaisesti viihdyttävä.

 

Tästä huolimatta kirjan maailmankatsomus näyttäytyy minulle pesunkestävän kristillisenä. Siinä ei käydä kertaakaan kirkossa, kukaan ei opettele rukoilemaan eikä henkilöiden joukossa ole viisasta pastoria. Kirjan henkilöt elävät melko lailla kokonaan kristillisen tapakulttuurin ulkopuolella, englantilaisuudestaan huolimatta. Colinin parantuminen ja Maryn oma henkinen ja fyysinen kehitys kuvataan kuitenkin jonkinlaisina Jumalan ihmetekoina. Lapset itse puhuvat "taiasta", joka saa maan kasvamaan kasveja ja Colinin jalat toimimaan kymmenen turhan lepovuoden jälkeen. Dickon-pojan äiti Susan puhuu suoremmin Jumalasta. Hän viittaa Suureen ja Hyvään, joka ei välitä siitä, millä nimellä lapset häntä kutsuvat.

 

Tavallaan Salainen puutarha kertoo myös spontaanista uskonnollisuudesta. Colin ja Mary ovat molemmat kasvaneet vailla kasvatusta - uskonnollista tai muunlaista. Kuitenkin salaisessa puutarhassa heillä herää halu ymmärtää sitä, mikä on kaiken elämän takana, sekä kiitollisuus elämän antajaa kohtaan.

 

Salainen puutarha on minulla melko tuoreessa muistissa luettuani sen Neiti Keväälle noin vuosi sitten ääneen. Lehteilin sitä eilen ja mieleeni juolahti yhtymäkohtia myös ekoteologiaan. Kirjassa Jumala on läsnä puutarhassa ja luonnossa muutenkin. Luomakunnan ihanuus houkuttelee sekä ärtyisää Maryä, sairaalloista Colinia että onnetonta herra Cravenia puoleensa - "kutsuu elohon" Suvivirren sanoin. Armo on tässäkin tarjolla kaikille.

Tyttökirjojen teologiaa, osa 1: Pikku Heidi

Olen miettinyt, mistä palasista olen lapsena ryhtynyt elämänkatsomustani kokoamaan. Maallistuneen perheen vesana uskonopit eivät tulleet minulle kotoa. Tärkeimpien "teologien" joukkoon sen sijaan kuuluivat ehdottomasti klassisten tyttökirjojen henkilöt.

Johanna Spyrin Pikku Heidi tuli minulle tutuksi jo varsin varhain. Luulen, että äitini luki sitä minulle jo ennen kuin itse osasin lukea. Unohduin eilen kirjaa selaamaan, ja kovin tuttuja olivat kohtaukset ja keskustelut sen sivuilla.

Pikku Heidin hengellisiä opetuksia ovat  rukoilemaan opettelu ja toisaalta tarina tuhlaajapojasta - Jumalan armollisuus. Frankfurtissa Klaran isoäiti opettaa Heidin rukoilemaan, ja selittää myös juurta jaksain, miten rukoukseen ei aina vastata heti. Jotta asia ei jäisi epäselväksi, myös Heidi itse kokee jälkikäteen Frankfurtin ajan hyödylliseksi, ja kiittää Jumalaa siitä, että tämä ei heti vastannut pyyntöön päästä kotiin.

Tuhlaajapojan tarina taas tulee todeksi Heidin isoisässä. Isoisä on ollut jonkinmoinen tuhlaajapoika nuorena ja katkeroitunut sitten menetettyään vaimonsa ja myöhemmin poikansa. Moneen otteeseen todetaan, että hän elää epäsovussa Jumalansa kanssa. Kirjan lopussa Heidin takaisin saanut isoisä kuitenkin herkeää rukoilemaan ja pyytää anteeksiantoa tuhlaajapojan sanoin. Loppu onkin yhtä onnellista kuorolaulua.

Pikku Heidissä korostuu nimenomaan Jumalan armo. Ei koskaan ole myöhäistä palata Taivaallisen Isän luo. Vähän kyllä kohottelin kulmiani sille, kun pariin kertaan todettiin myös Jumalan unohtavan sen, joka unohtaa rukoilla. Eiköhän aika monella ole kokemus siitä, että usko Jumalaan tunkee elämään likimain kutsumatta. Kieltäydyn uskomasta, että Jumala unohtaisi ne, jotka unohtavat hänet.

Jos käsi ei enkelin kädessä ois

Kuopuksemme Pellavatukka täytti kokonaista kolme vuotta. Herätimme neitosen aamulla normaalein seremonioin: laulun, aamiaisen ja lahjapakettien kanssa. Kolmevuotias tietää jo, että syntymäpäivä on erityinen päivä.

Näin kolmen äitinä täytyy todeta, että lasten syntymäpäivät ovat erityisiä päiviä myös minulle. Tavallaan ne ovat minunkin syntymäpäiviäni - merkkipäiviä sille, kun tulin näiden tärkeiden pienten ihmisten äidiksi. Olen monta muutakin asiaa kuin äiti, mutta omasta näkökulmastani äitiys on se ominaisuus, joka minua ihmisenä nykyisen vahvimmin määrittää.

Äitinä olemiseen liittyy paljon iloja, mutta myös pieni huoli, joka aina luikkii lähettyvillä. Pärjäävätkö lapset? Entä jos heille sattuu jotakin pahaa? Mielestäni en ole ylihuolehtiva, mutta huolehtiminen on äitien työtä. Lapsistaan kuuluu olla hiukan huolissaan.

Onko enkeleitä olemassa? En tiedä. Mitään kovin vahvaa enkeliuskoa minulla ei ole, mutta kovin mielelläni uskoisin sellaisen lapsiani vartioivan. Joskus on tuntunut, että sellaisen on täytynyt olla paikalla - vaikkapa silloin, kun ritari Yrjänä parivuotiaana heitti potkuauton kanssa voltin rappusissa. Voiko moisesta ilmalennosta selvitä mustelmitta ilman, että joku on ottanut nuoresta miehestä alas tullessa kopin?

Siispä, Pellavatukka, sinnikäs, määrätietoinen, itsepäinen, ihana tyttöni: Vaikka "Suojelusenkeli" ei viime aikoina olekaan kuulunut suosikkeihisi iltalauluna, niin

Oi laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois,
sun kättäsi enkelin kädestä pois?

Ethän, kulta, ethän?

Kristitty ei kapinoi

Roomalaiskirje on edennyt hitaasti, mutta edennyt kuitenkin. Jokin aika sitten pääsin 13. lukuun, ja sitä olen nyt pyöritellyt mielessäni. Tässä luvussa Paavali kehottaa roomalaisia olemaan kuuliaisia esivallalle.

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa.

(Room. 13:1)

Näkökulma kiinnostaa minua, koska itse työskentelen alalla, joka lähtökohtaisesti on melko kriittinen vallitsevaa yhteiskuntaa kohtaan. Ympäristönsuojelijan perusnäkemys yhteiskunnasta on, että sitä pitää muuttaa. Toisaalta minussa piilee myös pieni partiotyttö, joka tykkää noudattaa sääntöjä.  En siis riko sääntöjä huvikseni.

Niin sanottujen ympäristöihmisten joukossa on (minun havaintojeni mukaan) aika paljon kirkosta eronneita ihmisiä. Toisinaan siinä porukassa saa suorastaan tuntea itsensä jonkinlaiseksi kummajaiseksi, kun laskee itsensä kristityksi. Olen ajatellut tämän liittyvän tuohon perusnäkemykseen yhteiskunnasta. Koska ev.lut. kirkko on Suomessa vahva, yhteiskuntaa säilyttämään pyrkivä tekijä, suhtautuvat yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvat ihmiset myös siihen tavallista kriittisemmin. Ja Kotimaa-lehteä kun lukee, huomaa, että kyllä kirkon piirissä niitä konservatiivejä vielä riittää.

Toisaalta, kyllä kirkon piirissä kapinallisiakin on. Esimerkiksi noissa turvanpaikanhakijatapauksissa ovat seurakunnat asettuneet suoraan vastustamaan "esivallan" näkemystä. Tai vaikkapa Heikki Hiilamon mielipiteissä kaikuu vahva tarve muuttaa yhteiskuntaa.

Paavalin johtopäätökseen lain noudattamisesta yhdyn kyllä - rakastaminen on se, mikä merkitsee jotakin:

Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.

(13:10)

Sillä sinun on valtakunta

Havahduin tässä siihen, että Isä meidän -rukous jäi kesken. Eihän sellainen käy laatuun.

Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.

Tässä on oikeastaan kahdesta eri asiasta kyse. Kiusausten ja pahan välttäminen ovat eri asioita, kiusaus tulee mielestäni ihmisen sisältä, kun taas paha voi tulla ulkopuoleltakin.

En ole koskaan ajatellut tämän tarkoittavan sitä, että Jumala jotenkin tarkoituksella aiheuttaisi meille kiusauksia. Niitä on maailmassa ilmankin riittävästi. Ennemmin tässä pyydetään, että välttyisimme niiltä tai jaksaisimme niitä vastustaa.  

Paha on pelottavaa, tuli se sitten ulkopuolelta tai ihmisestä itsestä. Ehkä ne pelottavimmat pahat ovat lopulta meissä itsessämme.

Sillä sinun on valtakunta
ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.

Tässä on taas komeita sanoja ja niistähän minä pidän. Tässä on myös jotakin tyynnyttävää: sinun on valtakunta, sinun on voima ja sinun on kunnia. Otathan minutkin huomaasi, vaikka olen valtaa vailla ja muutenkin heikko.

Ylipäätään pidän Isä meidän -rukouksen rytmistä. Siinä on jotakin miltei hypnoottista - sanat ovat vanhat ja minä ainakin kuulen niissä jonkinlaisen vuosisatojen kaiun.

Haja-ajatuksia seurakuntayhteydestä

Ajatukseni seurakuntayhteydestä eivät ole edelleenkään järin jäsentyneitä, mutta mieli tekee jatkaa aiheen pohdiskelua. Mietin, mikä estää yhteyden kokemista, ja keksin ainakin tällaisia asioita:

• jos ei tunne ihmisiä, heihin ei kovin herkästi koe yhteyttä


• jos on kiire, ei ehdi osallistua (eikä tutustu eikä koe yhteyttä)


• jos ei ole tapana käydä vaikkapa messussa, sinne ei tule kovin usein lähdettyä, vaikka periaatteessa kiinnostaisikin


• jos kaikki toiminta on suunnattu "kaikille" ei epävarma ehkä tiedä, kuuluuko "kaikkiin" vai ei - siis tarkoitan, että se kyllä tuntuu oikein mukavalta, jos joskus huomaa, että joku tilaisuus on tarkoitettu sellaiselle ryhmälle, johon itse kuuluu


• jos ei tiedä toiminnasta, ei siihen myöskään voi osallistua (eikä tutustua siellä ihmisiin ja sitten ruveta kokemaan seurakuntayhteyttä)

Viimeksi mainittu ei minun kohdallani ole ongelma. Kiire on, kuin myös tuo "ei ole tapana". Ihmisiä tunnen oikeasti aika paljon täältä meidän nurkilta, mutta ehkä ikäisiäni tai muuten kaltaisiani en ainakaan kirkonmäellä enää nykyisin niin paljon tapaa.

Haikeudella muistelen edelleen kotiäitiaikoja, jolloin viikkorutiineihini kuului seurakunnan perhekerho. Se saattaa kuulostaa pelkiltä pullakahveilta, mutta ainakin minulle siihen kuuluneella lyhyellä kirkkohetkellä oli tärkeä hengellinen merkitys. Kerho luonnollisesti putosi arjestani pois töihinpaluun jälkeen, eikä säännöllistä korvaajaa sille ole toistaiseksi löytynyt.

Kiireestä saan tietysti osittain syyttää itseäni, mutta toisaalta kysymys on elämäntilanteesta. Sellaista aikaa, jonka käytöstä itse päätän, on lopulta elämässäni aika vähän. Kun nyt kuitenkin haluan käyttää yöni nukkumiseen.  Juuri ajankäyttösyistä ja elämän yksinkertaistamisen takia en ole lähtenyt etsimään seurakuntayhteyttä oman paikallisen seurakunnan ulkopuolelta. Pääkaupunkiseudulla kilometrit ovat yllättävän pitkiä, matkoihin menee aikaa. Sitä paitsi oma seurakunta ON kuitenkin minulle tuttu - ja arvostan kovasti tuttuutta.

Kaksi tai kolme

Bongasin jostakin seuraamastani blogista äsken, että Päivän Sana olisi Matt. 18:20:

Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.

Olen pitkään aikonut kirjoittaa jotakin seurakuntayhteydestä, tai oikeammin, sen puuttumisesta. Sana on kamala, pitkä ja kummallinen, mutta itse asiaa ajoittain kaipaisin elämääni. Jotenkin sen löytäminen ja sovittaminen elämään on kuitenkin vaikeaa. Satunnainen jumalanpalveluksessa käyminen ei oikein riitä siihen.

Tämän muotoileminen sanoiksi on kamalan vaikeaa, mutta yritän silti: Minusta joskus tuntuu, että kirkkosaliin tulee joukko erillisiä yksilöitä ja sieltä myös poistuu erillisiä yksilöitä. Minulla seurakuntani luottamushenkilönä on tietysti moneen muuhun kaltaiseeni nuorehkoon kaupunkilaiseen verrattuna se etu, että jos joskus lähden oman seurakuntani messuun, tunnen sieltä ainakin yhden ihmisen, eli papin. Se ei kuitenkaan välttämättä luo kokemusta siitä, että kaksi tai kolme tai joku suurempi joukko olisi koolla. Kunhan nyt sattuvat samassa salissa istuskelemaan.

Kaipaisin keskustelua. Ihan ihmisten kesken, edes joskus. Tämä virtuaaliseurakunta  kyllä paikkaa tarvetta osittain, mutta ei kokonaan.

Osittain vika on oman pääni sisällä. Olen tyyppinä sellainen, että kaikkea pitäisi saada pureskella, pitäisi saada itsekin puhua, kysyä ja kommentoida. Messulla on oma tehtävänsä minunkin elämässäni, mutta kokemus seurakuntaan kuulumisesta jää messussa jotenkin ohueksi.

Tietysti vika on myös ajankäytössä. Olisihan Helsingissä jos jonkinmoista ryhmää ja tapahtumaa, joihin mennä mukaan - mutta en ehdi. On lapset, on työ, on kaikki muu mihin aikani käytän.