Kun Jeesus ei tullutkaan

Olen lukenut Paavalin ensimmäistä kirjettä tessalonikalaisille ja ajatellut ensimmäisten kristittyjen odotusta. Neljännessä luvussa Paavali kirjoittaa siitä, mitä tapahtuu kuolleille seurakuntalaisille. Hän ennustaa varsin selkeäsanaisesti mitä tulisi tapahtumaan:

Itse Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. (4:16-17)

Raamattuni liitteitten mukaan Paavali tässä vastaa tessalonikalaisten hänelle esittämään kysymykseen. Heillä on ollut huoli kuolleista seurakuntalaisistaan. Koskeeko pelastus myös heitä?

Ensimmäinen tessalonikalaiskirje on ilmeisesti Uuden testamentin vanhimpia osia. Tuo sanamuoto antaa selvästi ymmärtää, että Paavali itse uskoo olevansa Herran tulemisen aikaan vielä elossa. Vaikka tässäkin kirjeessä kirjoitetaan, että Herran päivä tulee kuin varas yöllä, odottamatta, ovat kristityt epäilemättä odottaneet päivän olevan käsillä pian. Ajan kuluessa ihmisiä on kuollut eikä Jeesusta ole näkynyt. Se on ollut kova pala. Ei mikään ihme, jos se on herättänyt epäilyksen:

Entä jos odotamme turhaan?

Myöhemmissä teksteissä, kuten vaikkapa toisessa tessalonikalaiskirjeessä, Herran tulemisen ajankohdasta puhutaan selvästi etäisempänä. Onko ymmärrys asiasta lisääntynyt vai aikako vain on tehnyt tehtävänsä, ja odotus muuttunut maltillisemmaksi?

***

Maailmanlopun päivämääriä on ennustettu moneen otteeseen. Itse suhtaudun niihin voimakkaan vastentahtoisesti. Läheiseni joutui lapsena pelkäämään pariinkin otteeseen Jeesuksen paluuta, kunnes kasvoi riittävän vanhaksi ja itsenäiseksi arvioimaan tilanteen todennäköisyyttä itse. Minunkin hyllystäni löytyy kuitenkin vuosituhannen vaihteessa lahjaksi saatu kirja, jossa meille  epäuskoisille kerrotaan, kuinka selviämme maailmassa sen jälkeen, kun oikeat uskovat on temmattu taivaaseen. En ole sitä ystävällisestä kehotuksesta huolimatta lukenut. En yksinkertaisesti voinut.

En tiedä, koska Jeesus tulee, enkä mielelläni sitä pohdi. Olenko valmis ottamaan Hänet vastaan? Tuskin, mutta en myöskään tiedä, tulenko tämän valmiimmaksi. Kelpaamiseni ei ole minun käsissäni.

Talvinen katedraali

Huurre hävisi Helsingin puista viikonlopun aikana. Torstaina muistan vielä ihailleeni kauniisti koristautuneita puita. Se oli kaunista niin kauan kuin sitä kesti. Mielelläni olisin ihaillut kauemminkin.

Kaunis on kyllä tähän lattea sana. Ei sitä voi kuvata sanoilla. Kameralla ehkä olisi voinut mutta tuskin minun taidoillani. Paikoitellen selvästi yli senttimetrin mittaisiksi kasvaneet lumikidemuodostelmat ympäröivät kaikkia oksia. Päivällä niistä heijastui päivänvalo, iltaisin ne säihkyivät tummaa taivasta vasten katulamppujen loisteessa. Lisäksi se vaimensi liikenteen ääniä siinä määrin, että iltalenkillä ei juuri muuta kuullut kuin omat askeleet.

En muista koska olisin nähnyt vastaavaa talvista kauneutta - en ehkä koskaan, ainakaan Helsingissä.

Yhtenä iltana hakiessani lastani muskarista kuulin toisten äitien keskustelevan talvimaisemasta. "Ihan tässä tulee harras tunnelma", totesi joku. Olin samaa mieltä. Huurteisten puitten ja paksujen hankien talvimaisemassa oli jotakin pyhää. Taivaallista.

Jäin miettimään, onko jossakin Suomessa kirkko, jonka koristeluihin on otettu mallia talvisesta metsästä. Sellaista ei heti tullut mieleeni, mutta täytyyhän sellainen olla. Huurteiset puut muodostivat sellaisenaan kuin talvisen katedraalin.

Pikku naiset kristityn vaelluksella

Neiti Kevät luki joulun alla Louisa M. Alcottin tyttöromaanin Pikku naisia. Luin sen sitten itsekin uteliaisuudesta - tyttökirjateologiaa etsiskellen.

Muistin kyllä lapsuudesta, että Pikku naisissa on kristillisiä vivahteita, mutta en muistanut, miten kantava teema John Bunyanin romaani Kristityn vaellus siinä on. Näin kuitenkin on: alusta loppuun vaellusteema ja kilvoittelu kulkee mukana punaisena lankana. Bunyaniin myös viitataan monesti suoraan, mutta koska teos ei ollut minulle lapsena tuttu, maininnat vaikkapa Nöyryytyksen laaksosta tai Apollyonista menivat varmaan kokonaan ohi.

Enpä voi väittää, että Kristityn vaellus olisi nytkään ollut minulle tuttu. Googlettelin hiukan sekä Bunyania että hänen teostaan, ja löysin kirjan reilut sata vuotta vanhan suomennoksen netistä. Olen sitä jonkin verran lueskellut ja kieltämättä se avartaa myös Alcottin klassikon antamaa lukukokemusta.

Muistin lapsuudesta kohdan, jossa Amy rakentaa itselleen komeroon pienen rukousnurkkauksen ollessaan tuhkarokkoa paossa Marchin tädin luona. Ajatus rukousnurkasta pienine omatekoisine alttareineen viehätti minua lapsena - ei kuitenkaan niin paljon, että olisin itse ryhtynyt samaan. Tämä kohta on myös yksi niistä, jotka vahvistivat mielikuvaa katolisista tavoista erikoisina. Marchin perhe oli protestantteja, ja Amy sai virikkeen rukousnurkkaukseen tätinsä katoliselta palvelijattarelta. 

Rehellisesti sanottuna ensivaikutelmani Pikku naisista oli, että kirja on monelta osin vanhentunut. Tämä ei sinänsä olisi edes yllättävää, sillä Alcottin klassikko on julkaistu ensimmäisen kerran jo vuonna 1868. Lasten- ja nuortenkirjallisuus on 140 vuodessa muuttunut melkoisesti. Paikoitellen kirjan opettavaisuus tuntui varsin paksulta ja tytöt käyttäytyivät ajoittain suorastaan ällöttävän kiltisti ja hyväsydämisesti. Amerikkalainen isänmaallisuus hermostutti minua ja aikanaan romanttisena pitämäni kohtaus, jossa Meg kihlautuu John Brooken kanssa, sai minut lähinnä kiemurtelemaan kiusaantuneena.

Neiti Kevät kuitenkin piti kirjasta. Itsekin myönnän, että toisaalta neljän sisaren tarinassa on edelleen paljon ajankohtaista, hauskaa ja koskettavaa. Tyttöjen erilaiset luonteet ja elämän eteen tuomat sattumukset vetoavat edelleen. Pyrkimys tulla huomaavaisemmaksi ja vähemmän itsekkääksi ei ehkä ole muodikasta mutta kylläkin kannattettavaa. En voi väittää, että toivoisin tyttäreni valitsevan Pikku naiset ensisijaisiksi naisen malleiksi itselleen, mutta kyllä heillä edelleen kerrottavaa on.

Pyhän aaltoja

Verkko tuntuu tänään tulvivan keskustelua pyhästä. Syynä on Kotimaa24-sivuston teemablogipäivä, jonka syynä puolestaan lienee kirkon kolmevuotinen Pyhä-painopiste. Olen lueskellut noita teemablogeja ja pidin ainakin Heikki Kotilan ja Elias Tannin kirjoituksia mielenkiintoisina.

Pyhän aallot ulottuvat tänne Vuodatukseen asti - Leen@ kertoilee omassa blogissaan oppilaittensa spontaaneista hiljentymishetkistä.

Olen kesällä itsekin pohdiskellut ainakin täällä ja täällä paikkoja, joissa pyhän kokeminen on mahdollista tai helpompaa kuin muualla. Tänään mietin sitä, että pyhän kokemisessa on monta puolta. Pyhä voi olla hurjaa, pelottavaakin - tai se voi olla turvallista ja rauhallista. Erilaiset tilanteet ja paikat tukevat noita erilaisia pyhän kokemuksia.

Pyhän sanoittaminen taitaa olla lähes mahdotonta. Yritän silti: Pyhä on sitä, että jossakin on tuntuma, että siellä on se, mikä on. Sitä ei tarvitse ymmärtää mutta sen äärelle on hyvä pysähtyä. Ihminen tarvitsee pyhän kokemuksia. Näin minä ainakin uskon.

Postia pappi Jaakobille

Katsoin elokuvan eilen televisiosta. Olisin halunnut mennä sitä jo keväällä katsomaan teatteriin, mutta jäipähän tekemättä. "Omat" leffareissut useimmiten jäävät.

Lapsia elokuvan ajan nukuttanut mies kysyi, oliko se hyvä. Oli se. Hän kysyi myös, oliko se tosi hyvä.

Oli se.

Elokuvan vähäeleisyys yllätti, vaikka en mitään paisuttelevaa draamaa odottanutkaan. Oli vain vanha, sokea mies ja nainen, joka oli yhtä aikaa vahva ja hauras. Kuvat olivat hiljaisia, kauniita eivätkä selitelleet liikaa. Omille ajatuksille ja tulkinnoille jäi hyvin tilaa. Olen noita kuvia nyt mielessäni pyöritellyt.

Jos et ole elokuvaa nähnyt, se on  YLE Areenalla katsottavissa 11.1. klo 21 asti.

Vuosi vaihtui, samoin seurakunta

Eilen kävin punaisella puukirkolla iltamessussa. Se ei ollut mikä tahansa messu, vaan 93-vuotiaan seurakunnan viimeinen messu ikinä. Rakettien räiskyessä puolilta öin punaisen puukirkon nimeä kantava seurakunta lakkasi olemasta.

Oli kaunis messu. Olen iloinen, että pääsin paikalle. Väkeä ei ollut valtavasti, mutta tuttuja kasvoja suuri osa, kuten varmaan odottaa saattoi. Kirkkoherra totesi heti alussa ääneen, että hautajaistunnelmaa ei tavoitella, mutta haikea hetki oli siitä huolimatta. En osaa sitä tarkemmin kuvata - mutta aika outo tunne oli messusta lähteä uudenvuodenvalvojaisiin, joissa muut eivät haikeuttani jakaneet.

Loppumusiikkina sellolla ja uruilla soitettu Järnefeltin kehtolaulu soi korvissa vielä pitkään.

***

Samaisten rakettien yhä räiskyessä kaupunginosan nimeä kantava uusi seurakunta aloitti olemassaolonsa. Sitä juhlittiin puoliltapäivin messussa tiilikirkolla. Messua oli valmisteltu isolla joukolla, tekijöitä oli paljon, eikä suotta: kirkko oli melkein täysi. Pellavatukka ja isänsä jäivät vielä kotiin torkkumaan, mutta Ritari Yrjänä ja Neiti Kevät olivat mitä suurimmassa määrin messun tekijöitä. Neiti Kevät oli mukana lukemassa esirukousta ja sudenpentuasuinen Ritari Yrjänä keräämässä kolehtia.

Tämäkin messu oli hieno: hieno tunnelma, paljon musiikkia, hyvät virret ja jotakin enemmän, jota en osaa sanoiksi pukea.

Äidin arvio on toki subjektiivinen, mutta olen varma, että Neiti Kevät sulatti kaikki sydämet rukoillessaan heleällä äänellään pienten lasten, kotien ja eläinten puolesta. Yhtälailla olen varma, että Ritari Yrjänä murskasi sydämiä jo ennen messua odottelemalla vieressäni kirkon eteisessä totisena ja kättelemällä arvokkaasti niin äitinsä tuttavia kuin satunnaisia aivan vieraitakin ihmisiä. Sitäpaitsi hän suoriutui mainiosti vastuullisesta tehtävästään!

***

Ritari Yrjänä sulatti myös äitinsä sydämen: Uuden testamentin lukukappaleena oli 1. Joh. 5:1-5:

 Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on syntynyt Jumalasta, ja jokainen, joka rakastaa isää, rakastaa myös hänen lastaan. Siitä me tiedämme rakastavamme Jumalan lapsia, että rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjään. Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa. Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme. Kuka sitten on voittanut maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan poika?

Kirkkoherra Hannu oli ehtinyt lukea vain ensimmäisen jakeen, kun Ritari Yrjänä kääntyi kasvot loistaen minun puoleeni ja kuiskasi:

Äiti, minä RAKASTAN isiä!

Olen jostakin syystä sattunut saamaan kertakaikkiaan aivan suunnattoman suloiset lapset. Olen heistä vilpittömän kiitollinen!

Omistamisen iloa

Minulla on uusi Raamattu. Se on punainen ja siinä on kyyhkynen kannessa. Olen ollut siitä kovasti tohkeissani viime päivät.

Sain Raamatun joululahjaksi seurakunnalta. Luottamushenkilöitä muistetaan joskus onnistuneilla ja joskus vähemmän onnistuneilla lahjoilla - tämä oli minun kohdallani oikein onnistunut. Ei niin, että meiltä olisi Raamattuja varsinaisesti puuttunut. Hyllystä löytyy jo kolme kappaletta nykyistä käännöstä, yksi vanhan käännöksen kappale sekä ripariaikainen pokkari Uusi testamentti nykysuomeksi. Tämä uusi kirja on kuitenkin mieluinen. Ensinnäkin, siinä ovat mukana nuo salaperäiset apokryfikirjat. Toiseksi, se on jotenkin omempi kuin nuo muut, vaikka virallisesti nekin ovat vähintään puoliksi minun.

Yhteen vanhoista Raamatuistani liittyy ikäviä muistoja eikä sitä siksi ole mukava lukea. Se nyt vain on tuossa hyllyssä. Kaksi muuta ovat vihkiraamattuja (kyllä, meillä on niitä kaksi, vaikka meidät on vihitty vain kerran) ja niihin esineinä liittyy hyviä, rakkaita muistoja mutta myös jonkinlainen korvaamattomuuden tunne (mikä on sikäli hassua, että niitä tosiaan ON kaksi). Entäs, jos se suttaantuu, entäs jos mehulasi kaatuu päälle lukiessa tai sivu repeää?

Olin siis jo muutenkin harkinnut uuden "arkiraamatun" ostamista ja nyt sain sellaisen. Uusi punainen kirja ei ole kovin arkinen mutta kuitenkin riittävän arkinen luettavaksi. Joululahjaromaanit ovat odotelleet pinossa, että malttaisin tarttua niihinkin joskus - vähäiset lukemiseen käytetyt hetket ovat melkein kokonaan kuluneet uuden Raamattuni parissa. Kaipa uudesta punaisesta kirjasta iloitseminen on ihan sallittu huvi?