Äänestin piispaa. Piirsin äänestyslippuun numeron 4 (Askola) ja poljin parin kilometrin päähän naapuriseurakunnan kirkolle toimittamaan sen perille. Sinne meni. Toivotaan parasta.
Joka tapauksessa oli jännittävää saada äänestää piispaa. 
Toista tilaisuutta ei ehkä kohdalleni tule.
Minun on aivan välttämättä palattava vielä kerran Narnia-kirjojen pariin. Saimme pari viikkoa sitten Neiti Kevään kanssa sarjan viimeisen kirjan loppuun. Se herätti - jälleen kerran - ajatuksia.
Narnian viimeinen taistelu on nimensä mukaisesti viimeinen. Narnian maailma loppuu ja päähenkilöt kuolevat. Maailmanloppua edeltää melko epätoivoinen vaihe, jossa hyvät, aidot narnialaiset taistelevat pahaa vastaan voimattomina.
Maailman loppuessa henkilöt pääsevät kuitenkin toiseen maailmaan. Ränsistyneestä ladosta löytyy uusi maailma, joka on suurempi, kauniimpi ja jotenkin todellisempi kuin ensimmäinen Narnia. Kun henkilöt lähtevät kulkemaan tässä uudessä maailmassa, he löytävät lopulta vielä uuden maailman, joka on vieläkin ihmeellisempi ja vieläkin todempi. Siitä maailmasta löytyivät rakkaat ihmiset, kaikki entisen maailman hyvä ja arvokas ja ennen muuta - Aslan.
Lapsena tämä Narnia-sarjan viimeinen kirja oli ainoa, jossa tunnistin olevan joitakin kristillisiä aineksia. (Näin aikuisena ne melko lailla hyppivät silmille. 
) Ymmärsin, että Peter, Edmund, Lucy, Jill ja Eustace löysivät tiensä Taivaaseen. Lewisin kuvaus Aslanin maasta lienee vaikuttanut varsin paljon siihen, millainen intuitiivinen mielikuva Taivaasta minulle on muodostunut.
Nyt jäin kyllä miettimään monia asioita. Esimerkiksi, mikä oikeastaan oli tuo välimaailma varsinaisen Aslanin puutarhan ja entisen Narnian välissä? Jonkin sortin Taivaan esikartano?
Yksi kiinnostavimpia sivujuonia kirjassa oli nuori kalormenilaismies Emet. Kalormen on Narnian naapurimaa, mahtava tuhannenjayhdenyön valtakunta, joka viimeisessä kirjassa (ja välillä muissakin) pyrkii valloittamaan Narnian. Kalormenilaisten jumala on Tars, joka suosii pahaa siinä missä Aslan hyvää. Toisin kuin muut kalormenilaiset Emet pääsee Aslanin maahan. Hän kertoo palvelleensa lapsesta asti Tarsia ja vihanneensa Aslanin nimeä, mutta kuitenkin Aslan kohtelee häntä omana poikanaan, kun he tapaavat. Aslanin mukaan
Kaiken, minkä olet tehnyt Tarsin palvelemiseksi, minä lasken minun palvelemisekseni.
Ei siksi, että Tars ja Aslan olisivat sama asia, vaan koska Tarsia ei voi palvella hyvällä eikä Aslania pahalla. Tehtyään hyviä tekoja Tarsin nimessä Emet siis pelastuu, vaikka ei olekaan Aslania eläessään tuntenut. Voiko tästä päätellä, että Lewisin mielestä vilpitön muslimi pelastuu, vaikka ei olisi Jeesuksesta kuullutkaan?
Muutamana iltana olen pitänyt parvekkeen ovea auki ja kuunnellut, kuinka läheisessä metsikössä laulaa satakieli. Se naksuttaa, pärskäyttää ja helisyttää - minä kuuntelen. Satakieli on minulle tärkeä lintu.
Ritari Yrjänä täytti toissapäivänä seitsemän vuotta. Silloin seitsemän vuotta sitten kävimme mieheni kanssa yhdellä elämämme mieleenpainuvimmista kävelyretkistä. Kun synnytys ei oikein tuntunut edistyvän, kätilö lähetti meidät yökävelylle. Teimme pitkän lenkin Kätilöopiston lähiympäristössä yhden-kahden aikaan yöllä. Tuntui, että joka puussa lauloi satakieli täysin rinnoin.
Aamulla syntyi kurttuinen ja ponteva poika. Minulle satakieli on hänen lintunsa.
Satakieleen liittyy paljon satuja ja tarinoita. Tunnetuin niistä lienee H.C. Andersenin satu Satakieli, jossa linnunlaulu pelastaa Kiinan keisarin kuolemalta. Joitakin muitakin muistan - kaikissa niissä satakieli on hyvä lintu. Ehkä tarinankertoja ajattelee, ettei noin kauniisti laulava lintu voi muuta ollakaan. Satakielen laulu tuntuu kantavan mukanaan kaiun Paratiisin ajoilta.
Jäin miettimään, mainitaanko Raamatussa satakieltä. Koska yhden sanan löytäminen paksusta kirjasta on vaikeaa, googlettelin asiaa hiukan. Hakukoneen tuloksista päätellen ei varmaankaan mainita. Sen sijaan löysin paljon muuta mielenkiintoista, kuten artikkelin Raamatun linnuista ja tiedon, että Luther arvosti suuresti satakielen laulua.
Sain viime viikolla viettää kaksi päivää kouluttaen kourallista kirkon työntekijöitä ympäristökasvatuskurssilla. Luullakseni kurssi oli osallistujien mielestä antoisa - ainakin minä kouluttajana sain ja opin sieltä paljon. Harvoin kohtaa sellaista intoa keskustella, kokeilla ja kehittää toimintaa.
Otsikon lauseen heitti toinen kouluttajamme Panu meille pohdittavaksi. Onko Jumala materialisti? Ainakin hän on valinnut materian olennaiseksi osaksi luomaansa maailmankaikkeutta. Siksi materiaa ei pidä vähätellä - maailma ei ole pelkkää henkeä. Ympäristöasiat eivät ole kristinuskon näkökulmasta toissijaisia vaan niistä keskusteltaessa ollaan aivan teologisten peruskysymysten äärellä. Vaikkapa Panun kymmenen teesiä valaisevat hyvin kristillisen ympäristökasvatuksen luonnetta.
Omasta maallikon näkökulmastani kirkon kasvatustyöntekijöillä on hieno mahdollisuus tehdä vaikuttavaa ympäristökasvatustyötä. Tuntuu hyvältä tietää, että tuolla kentällä työskentelee viisaita, asiaan sitoutuneita ihmisiä, joiden halu kasvattaa lapsia ja nuoria pitämään huolta ympäristöstä nousee suoraan omasta kristillisestä vakaumuksesta.
Olen lueskellut psalmeja. Niihin jää koukkuun. Aioin lukea vain pari-kolme päivässä, mutta kymmenkunta on ollut lähempänä todellista "päiväannostani".
On toki selvää, että osa on mielenkiintoisempia kuin toiset. Myös sisäistä vaihtelua on paljon: vaikka osa jakeista lipuu ohi silmien mitään kummempaa herättämättä, kesken kaiken saatan löytää muutaman todellisen helmen. Toki sanojen koskettavuus riippuu paljon mielialasta ja omista kokemuksista - se, mikä koskettaa tänään, ei välttämättä kosketa huomenna, ja se, mikä ei yhtään kolahtanut eilen, saattaa hyvinkin kolahtaa tänään.
Haluaisin heittää sinulle, lukijani, haasteen. Kerro minulle jokin psalmi tai psalmin kohta, josta sinä pidät! Kuulisin mielelläni. Vaikka blogillani ei olekaan mitään valtaisaa lukijajoukkoa, teidän psalmivinkeistänne saisi varmasti mielenkiintoisen listan.
Kerronkin heti alkuun yhden oman pitkäaikaisen suosikkini, joka on psalmi 104. Se tukee omaa kokemustani siitä, että Jumala on läsnä luonnossa, ja muutenkin soittaa jotakin nimetöntä kieltä sielussani. Siihen täytyy toisinaan palata.
Luin Johanneksen ilmestyksen. Luin on kyllä aika kepeä sana kuvaamaan tuota tahmeaa ja hidasta prosessia. Siihen meni monta viikkoa. Teksti oli niin tuhtia ja veristä, ettei sitä voinut lukea kuin pienen pätkän kerrallaan. Voimakkaiden kohtausten taustalla tuntui värjyvän silmittömän vihainen Jumala.
En oikein osaa sanoa, mitä ajattelin lukiessani. Teksti sisältää kyllä vahvoja kuvia, mutta minulle niiden viesti jäi epäselväksi. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? ONKO tässä jokin merkitys sisällä? Vai onko tämä vain hullun houreita, joita sitten koko länsimainen kulttuuri on toisintanut taiteessaan ja ajattelussaan kaksi vuosituhatta?
Saako Raamattua kritisoida? Jos jokin jae, luku tai kirja ei vain aukea, onko vika tekstissä vai minussa? Muiden kirjojen kohdalla olisi helppo syyttää kirjaa, Raamatun kohdalla päätyy helpommin etsimään puutteita omasta ymmärryksestään.
Äh. Pitäisikö se lukea uudestaan? Heti? (Ei. Heti siis. Myöhemminkin ehtii.)
***
Uusi testamentti on nyt luettu ja vaihtelevalla menestyksellä yritetty ymmärtää. Siihen meni vuosi ja neljä kuukautta. Melko hidas oli tahti, tosin tuossa sivussa tuli luettua melkoinen määrä kaikkea muuta myös. En oikein tiedä, mihin tarttuisin seuraavaksi. Loogista olisi käydä Vanhan testamentin kimppuun mutta tuon ilmestysurakan jälkeen tekee mieli nurista koululaismaisesti "onko pakko?" VT sisältää monia aika kummallisia pätkiä... Jospahan psalmien kautta saisin myönteisen otteen Vanhasta testamentista? Vai palaanko evankeliumien pariin? Täytyy miettiä.
Jeesus on askarruttanut kolmevuotiasta Pellavatukkaa viime viikkoina. Keskustelunavauksia aiheeseen liittyen on tipahdellut tasaiseen tahtiin pääsiäisestä asti.
Pellavatukka: Mä voin kertoa teille yhden asian.
Äiti: No, minkä?
Pellavatukka: Mä olen kuullut, että kun me kuollaan, me mennään kaikki Taivaaseen.
Äiti: Niinkö sä olet kuullut?
Pellavatukka: Joo. Mutta äiti, me ei mennä sinne yksin. (Alentaa ääntään kuiskaukseksi.) Me mennään sinne Jeesuksen kanssa.
*****
Äiti ja isosisko ovat saunassa, Pellavatukka uittaa ankkoja pesuhuoneessa ja kurkistaa äkkiä löylyhuoneen ovesta sisään.
Pellavatukka: Tiesittekö te, että Jeesus syntyy koko ajan?
Äiti: No syntyyhän se Jeesus tavallaan... mitähän sä oikeastaan nyt tarkoitat?
Pellavatukka: Mä olen vaan kuullut sen jostakin. (Palaa takaisin leikkeihin. Keskustelu on selvästi päättynyt.)
*****
Pyhäillan messussa Pellavatukka haluaisi jutella mutta äiti komentaa olemaan hiljaa ja kuuntelemaan Hannu-papin saarnaa. Hannu-pappi puhuu koti-ikävästä Taivaaseen.
Pellavatukka: (rypistää otsaansa) Äiti, mistä se puhuu?
Äiti: (yrittää kuunnella saarnaa) No koti-ikävästä Taivaan kotiin, tiedäthän, onhan sullakin joskus ollut koti-ikävä.
Pellavatukka: Niin mutta MISTÄ se oikein puhuu?
Äiti: Ollaan nyt vaan hiljaa vähän aikaa, jooko kulta?
Pellavatukka istuu hiljaa ja miettii otsa rypyssä. Sitten: Nyt mä tiedän. Se puhuu Taivaan kodista. Koska Taivaassakin on koti. Sellainen Taivaan koti.
Saarna loppuu hiljaiseen hetkeen. Pellavatukka toteaa kuuluvasti kirkkaalla äänellä kirkon parvelta:
Taivaassa ollaan Jeesuksen kanssa.
*****
Mistä nämä Jeesus-keskustelut kumpuavat? En minä vain tiedä. Jokin selvästi askarruttaa pientä ihmistä. Aikuisen vain on vaikea heittäytyä ymmärtämään kolmevuotiaan ajatusmaailmaa. MITÄ hän oikeastaan ymmärtää? Mitä ovat ne asiat, joita hän yhdistelee toisiinsa? Millaisia oivalluksia hän saa?
Hauskoja keskusteluja joka tapauksessa.
