Rippikoululaisen puhelinsoitto

Eilen kesken työpäivän puhelimeni soi. Siellä esittäytyi minulle vieras nuori poika. Hän kysyi, olenko seurakunnan luottamushenkilö. Vastasin hiukan hämmentyneenä myöntävästi.

Poika oli menossa urheiluriparille ja hänellä oli etukäteistehtävänä soittaa oman seurakunnan luottamushenkilölle ja kysyä, miksi tämä haluaa olla luottamushenkilö. Minähän tietysti innostuin kysymyksestä ja aloin vuolaasti selittää, miten seurakunta tekee mielestäni tärkeää työtä ja haluan olla avuksia ja, miten muutamat työalat kiinnostavat minua erityisesti, ja, että etenkin uusien työntekijöiden valitseminen on ollut seurakuntaneuvostossa jännittävää, ynnä muuta, ynnä muuta.

Poika kuunteli kiltisti ja kysyi sitten, kirjoittaako hän vastaukseksi, että mielestäni seurakunta tekee tärkeää työtä. Öö.. niin... kirjoita vain, vastasin takaisin maan pinnalle pudonneena. Arasti pyysin vielä lisäämään, että olen yrittänyt olla erityisesti partion ja lapsi- ja nuorisotyön asialla neuvostossa.

Jälkikäteen hoksasin, ettei kukaan muu ole tainnut koskaan kysyä minulta, miksi haluan toimia seurakunnan luottamustehtävässä. Olenkohan kysynyt sitä itsekään itseltäni, lopulta?

Tamar ja vaihtoehtojen vähyys

Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta minua jäi kaihertamaan 38. luku, joka kertoo Juudasta ja Tamarista. Rankkoja tarinoita Raamatussa riittää, eikä tämä ole ollenkaan pahimmasta päästä. Kuitenkin se mietityttää. Jälleen kerran huomaan ajattelevani, ettei vanhojen "hyvien" aikojen perään kannata haikailla. Tamarin tarina kertoo minulle siitä, miten vähissä ovat olleet ja ovat useimmissa maissa edelleen naisten vaihtoehdot elämässä.

Tamarin mies kuolee ennen kuin vaimo ehtii saada lasta. Hänet naitetaan langolleen, mutta tämä ei halua lasta hänen kanssaan. Sitten lankokin kuolee. Appi, Juuda, ei halua naittaa miniäänsä enää kolmannelle pojalleen vaan lähettää hänet isänsä luokse sillä verukkeella, että nuorin poika ei ole vielä aikuinen. Aikansa odotettuaan Tamar ottaa ohjat omiin käsiinsä, tekeytyy portoksi ja alkaa odottaa lasta apelleen Juudalle. Lopulta Tamar synnyttää kaksospojat. Synnytys on ilmeisen rankka, koska toinen pojista saa nimekseen Peres eli repeämä.

Selvisikö Tamar synnytyksestä tai saiko hän pojistaan itselleen elättäjät vanhuuden päiviksi - sitä tarina ei kerro.

Se, että nainen joutuu hankkimaan toimeentulonsa seksillä, ei ole oikein. Ihmisellä pitäisi olla muitakin vaihtoehtoja itsensä elättämiselle kuin olla naimisissa ja äiti tai olla prostituoitu.

Katsoin lauantai-iltana TV:stä elokuvan Ylpeys ja ennakkoluulo. Austenin hahmot ovat minulle romaanin sivuilta tuttuja ja rakkaita. Tarinaa en kuitenkaan osaa nähdä niin maalailevan romanttisena kuin elokuva oli - minulle se on nuorten naisten aika karu selviytymistarina, vaikkakin hauskasti kerrottu. Vähävaraisten tyttöjen ainoa keino saavuttaa turvattu asema elämässä oli löytää itselleen riittävän hyvin toimeentuleva mies. Vaan miten käy, kun luonteen, lahjojen ja toiveiden puolesta olisi edellytyksiä muuhunkin kuin synnyttämiseen? Austen toki päättää romaaninsa aina häihin ja sankarittaren käy hyvin. Puoliso ei ole pelkästään toimeentulon lähde vaan rakastettu.

Minä uskon tyttöjen kouluttamiseen kehitysmaissa. Itsepäisen naivisti uskon, että on mahdollista saavuttaa maailma, jossa kaikilla naisilla on vaihtoehtoja.

Minä olen

Mooses sanoi Jumalalle: "Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: 'Mikä on hänen nimensä?' Mitä minä heille silloin sanon?" Jumala sanoi Moosekselle: "Minä olen se joka olen." Hän sanoi vielä: Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.'"

(2. Moos. 3:13-14)

Jumala puhuu väkeviä lauseita. Kenellä on uskallusta sanoa nimekseen Minä-olen? Ajatus olennosta, jonka olemus on, että hän on se joka on, hiljentää. Tekee nöyräksi. Perimmäistä olentoa ei voi oikeasti ymmärtää.

Alussa Jumala loi taivaan ja maan

Arvasit oikein. Olen aloittanut alusta.

Psalmien kirjan lukuisista anneista yksi oli se, että vakuutuin Vanhan testamentin lukemisen tarpeellisuudesta. Kyllä, haluan lukea sen läpi, huolimatta sukuluetteloista, julmuuksista ja muista juutalaisten eriskummallisista edesottamuksista. Ensimmäinen Mooseksen kirja onkin jo luettuna. Se mennä hujahti tämän viikon kuluessa, kun iltaisin leirillä teltassa luin ihan vähän vain saadakseni ajatukset pois kuluneen ja tulevan päivän töistä. (Leirille voisi toki ottaa mukaan vaikka dekkarin iltalukemiseksi, mutta onhan tässäkin isosta arvoituksesta kyse...)

***

Luomiskertomus on minulle tärkeä palanen Raamattua ja olen sitä tässä viime vuosinakin useampaan otteeseen lukenut. En usko siihen kirjaimellisesti, mutta siitä huolimatta pidän sitä arvossa. Minulle oli jo lapsena kristallinkirkasta ja selkeää, että luomiskertomus on symbolinen kertomus maailman synnystä ja evoluutiosta. Kaikessa siinä on Jumala ollut läsnä.

Luomiskertomuksen sanat, lauseet, jakeet miellyttävät minun korviani. Teksti on yksinkertaisesti kaunista.

Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä.

Tässä ollaan niin suurten asioiden äärellä, että ihminen tuntee itsensä hyvin pieneksi ja nöyräksi. Toisaalta tämä kaikki ilahduttaa, riemastuttaa suorastaan. Luomiskertomuksen keskeisin viesti mielestäni on, että Jumala arvostaa luomakuntaansa. Havisevat haavat, visertävät peipot, solisevat purot ja taivaalla purjehtivat pilvet ovat hyviä ja arvokkaita asioita siinä missä ihmisetkin.

Vaikein paikka minulle on ollut tuo muiden lajien hallitseminen tai vallitseminen (molemmat sanat löytyvät nykyisestä käännöksestä). Kristinuskoa on moitittu kovin ihmiskeskeiseksi uskonnoksi. Opiskeluaikoinani törmäsin tällaiseen ajatteluun usein. Kristinuskoa syytettiin suorastaan maailman suurimmaksi ympäristöongelmien aiheuttajaksi.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla - vallitsemiseen voi liittyä myös vastuullisuus. Tähän löytyy selkeä kehotus jakeesta 2:15:

Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.

 Lapsuuden muistikuvista täytyy vielä mainita se hämmästys, minkä koin, kun joku kertoi Raamatussa olevan kaksi luomiskertomusta. Etsin ja etsin sitä toista enkä millään meinannut löytää. Taisin olla hiukan pettynyt, kun vihdoin ymmärsin, että olin jo lukenut sen toisenkin kertomuksen.

Yksi kiinnostava detalji näin kasvissyöjän näkökulmasta on, että aluksi Jumala antaa ihmiselle ruoaksi vain siementä tekevät kasvit ja hedelmät. Liha lisätään ihmisen ruokavalioon vasta vedenpaisumuksen jälkeen.

Pyhän taju

Minulla oli tänään kesän mukavin työpäivä. Olin oman seurakunnan päiväleirin vieraana Mustasaaressa pitämässä lapsille Itämeri-päivää. Aurinko paistoi ja saari hehkui kesäkuun heleissä väreissä. Leiriläisten kesken vallitsi hyvä henki, rantojen tutkiminen kiinnosti ja sokerina pohjalla oli yhteiset hetket oman lapsen kanssa. Yhdeksänvuotias neiti Kevät kuuluu leiriläisiin.

Heti aamun alkajaisiksi sain seurata, mitä seurakunnan tarjoama kristillinen kasvatus parhaimmillaan on. Koko nelikymmenpäinen sakki sulloutui saaren pieneen kappeliin laulamaan yhden virren ja kuuntelemaan tarinaa. Vilkas lapsilauma rauhoittui kappelin penkeillä nopeasti, lakit lensivät pojilta päästä ja laulu sujui. Tarinankertojaa olin kuullut kehuttavan legendaariseksi, enkä suotta. Hiirenhiljaa ja suut auki lapset kuuntelivat tarinaa Ilmari-pojasta ja kuninkaasta.

Kun tarina päättyi, mietittiin yhdessä, mistä siinä oikein oli kyse. Oli hauska huomata, miten suurella osalla palaset loksahtelivat paikoilleen. Se kuningas, sehän voisi olla Jumala!

Lapsityönohjaajamme M. kertoi haluavansa pitää aamun pienet tuokiot kappelissa eikä luonnossa. Lapset ovat ulkona luonnossa koko muun päivän. Pieni hetki sisällä kappelissa rauhoittaa ja korostaa hetken hartautta. Vaikka itse olen partiotaustani ynnä muun vuoksi hyvinkin viehättynyt ulkona pidettäviin hartauksiin ja messuihin, ymmärrän tämän näkemyksen kyllä. Kokoontuminen saaren pieneen kappeliin kasvattaa varmasti lapsen pyhän tajua.

Suvivirsi hotelli Helkassa

Muistan, kun Suomessa vihittiin ensimmäiset naispapit. Olin silloin nuori mutta asiasta hyvinkin tietoinen - ensimmäisessä rippikoulutapaamisessani alkuvuodesta 1988 rippipappini Toto, kolmekymppinen nainen, ei vielä ollut pappi. Kesäkuussa leirillä hän jo oli.

Tänään olen iloinen siitä, että Suomeen tulee ensimmäinen naispuolinen piispa. Olen siitä iloinen naisena ja kahden tyttären äitinä - uskon tämän(kin) olevan yksi askel sukupuolten tasa-arvon toteutumisen tiellä. Kirkon jäsenenä puolestani olen iloinen siitä, että henkilö nimeltä Irja Askola on nähdäkseni mitä parhainta piispa-ainesta sukupuolestaan riippumatta. Olen myös iloinen siitä, että sain olla häntä äänestämässä.

Luikahdin iltapäivällä mukaan Irja Askolan vaalivalvojaisiin. Kun tulin paikalle, oli tunnelma hyvinkin hermostunut. Vasta osa äänistä oli tiedossa. Riemu repesi melko lailla kattoon, kun tulos lopulta selvisi.

Ehdin olla paikalla vain reilun tunnin, mutta täytyy todeta, että harvoin näkee yhtä monta yhtä iloista ihmistä yhtä aikaa. Suvivirsi koko väen voimin laulettuna kuulosti, no, hienolta. Vahvalta. Toiveikkaalta.

Irja Askolan taakse syntynyt kansanliike on kuuluttanut kirkon kevättä: kirkon uudistumista ja kirkon merkityksen uutta nousua. Yksi piispa ei käännä raskasta kirkkolaivaa yksinään, mutta ehkä jotakin uutta on tosiaan tulossa. Aika näyttää - toiveikas sopii olla.

***

Olen tehnyt havaintoja itsestäni, ja yksi niistä on, että minussa istuu edelleen erittäin voimakas maallistuneen riviluterilaisen identiteetti. Luokittelen itseni kovin helposti ulkopuoliseksi, jos paikalla on jonkin sortin kirkollista sisäpiiriä (ihan miten pientä sisäpiiriä vain, eikä laadullakaan ole väliä). En ole mitenkään hirvittävän ujo (tavallisen suomalaisen ujo korkeintaan) mutta tottahan ulkopuolisuuden kokemus haittaa vaikkapa keskustelunyrityksiä.

Tänäänkään en tiedä, olisinko todella uskaltautunut tuonne Irjan kannattajien keskuuteen paikalle, ellen olisi ollut juuri ennen kokoustamassa ihmisen kanssa, joka oli sinne menossa. Aika turhaa kainostelua - yksikään läsnäollut ei sanalla, eleellä tai katseella ilmaissut pitävänsä minua ulkopuolisena, vaikka ei minua tuntenutkaan. Pikemminkin päinvastoin. P. (alkuun ainoa tuttu) vakuutteli minulle, että olen juuri oikealla paikalla, ja voihan sen niinkin nähdä - Irjan tukija mikä Irjan tukija.

Jälkikäteen harmittelin, että en ollut värvännyt miestä lastenhakuvuoroon. Olisihan tuolla voinut viipyä hiukan pitempäänkin. Tuttuja kasvojakin ilmaantui lopulta aika monta.

Päivän kysymys kuuluukin: Olisiko minun aika hiukan tinkiä maallistuneen riviluterilaisen identiteetistäni ja antaa hiukkasen tilaa ihmiselle, joka on aika kiinnostunut kirkon asioista ja hetkittäin jopa kuvailtavissa aktiiviseksi seurakuntalaiseksi? Mitähän siitä seuraisi?

Äänestin

Äänestin piispaa. Piirsin äänestyslippuun numeron 4 (Askola) ja poljin parin kilometrin päähän naapuriseurakunnan kirkolle toimittamaan sen perille. Sinne meni. Toivotaan parasta.

Joka tapauksessa oli jännittävää saada äänestää piispaa.  Toista tilaisuutta ei ehkä kohdalleni tule.