Kevyesti kirjaimellisesti

Joitakin aikoja sitten sekä Marika että Aija suosittelivat minulle A.J. Jacobsin kirjaa Raamatullinen vuosi. Kirja kertoo maallistuneen amerikanjuutalaisen Jacobsin yrityksestä elää vuoden verran mahdollisimman kirjaimellisesti Raamatun ohjeita noudattaen. Käytännössä tämä tarkoittaa koko joukkoa omituisia tempauksia (parran kasvattamista, heinäsirkkojen syömistä, torvensoittoa joka kuukauden aluksi, setelien pudottelua kadulla ja lehtimajan rakentamista olohuoneessa - vain muutaman mainitakseni) mutta myös keskustelemista monenlaisten uskonnollisten suuntausten edustajien kanssa ja vilpitöntä yritystä ymmärtää uskontoa.

Luin kirjan varsin nopeasti. Mielestäni se oli aika kepeä ja kerronnan painopiste oli pitkälti toiminnassa, eikä edellyttänyt lukijalta kummempaa viipyilemistä. Koska olen itse parhaillani lukemassa Vanhaa testamenttia ja ihmetellyt siinä monia asioita, sain monta hauskaa hetkeä irti Jacobsin yrityksistä noudattaa milloin mitäkin sääntöä. Samaten oli mielenkiintoista verrata hänen tulkintojaan joistakin Raamatun teksteistä omiini - joskus ne osuivat yksiin, mutta erojakin oli. Esimerkiksi Tamarin tarinasta Jacobs sai irti sen, että hienoja asioita voi syntyä myös eettisesti epäilyttävistä taustoista, mikä helpotti hänen huoltaan keinohedelmöityksen eettisyydestä. Omat pohdintani samasta kertomuksesta taannoin johtivat aivan toisenlaisiin aiheisiin.

Jacobs vietti suurimman osan vuodestaan ymmärrettävästi nimenomaan Vanhan testamentin parissa mutta käytti muutaman kuukauden myös perehtyäkseen Uuteen testamenttiin. Minä koin kirjan Uutta testamenttia käsittelevät osat jossakin määrin teennäisiksi. Niissä ei mielestäni ollut samaa luontevaa innostusta kuin Vanhan testamentin käsittelyssä. Tämä on ymmärrettävää kirjoittajan juutalaisen taustan näkökulmasta, mutta kristitylle lukijalle hiukan harmillista. Melkein olin sitä mieltä, että kirjoittaja olisi saanut pitäytyä pelkästään Vanhan testamentin puolella.

Jacobs kirjoittaa myös omasta muutoksestaan projektin aikana. Vuosi Raamatun parissa ei voi olla muuttamatta ihmistä. Ainakin Jacobs oppii rukoilemaan, vaikka katsookin olevansa agnostikko vielä vuoden lopulla. Tämä muuttumiskertomus oli mielestäni toisaalta kirjan mielenkiintoisinta antia - ja toisaalta turhauttavaa luettavaa, koska jollakin tavalla tuntui, ettei kirjoittaja kertonut oikeasti syvimpiä tuntojaan. Kepeä ja toiminnallinen sävy söi syvyyttä. Jonkinlaista ymmärrystä kirjoittajaa kohtaan joka tapauksessa tunsin - itsekin koen muuttuneeni tuota samaista kirjaa pohtiessani eikä sille muutokselle ole helppo löytää sanoja.

Maailma on Jumalan ruumis

Syksy etenee ja kiire on melkoinen. Hyviä postausaiheita kertyy, enkä kerkeä niitä tänne naputtelemaan... tätäkin aihetta olin jo kertaalleen aloittamassa, kun tuli keskeytys, ja niinhän se lipsahti tänne keskeneräisenä tynkänä. Ups.

Mutta nyt. Kyse on siis Ilkka Sipiläisen viime keväänä ilmestyneestä rukouskirjasta Maailma on Jumalan ruumis. Hommasin kirjan itselleni heti pian sen ilmestyttyä, onhan aihe - ihmisen yhteys luomakuntaan - minua lähellä ja sitä paitsi Kirkkohallituksessa yhteiskunnallisen työn sihteerinä työskentelevä kirjoittaja on viisas ja mukava ihminen. Luin sen pienissä palasissa varsin nopeasti, ja olen palannut sen pariin myöhemminkin.

Minähän en ole mikään tottunut rukouskirjojen lukija, joten vertailupohjaa "tyypillisiin" rukouksiin minulla on niukasti. Uskaltaudun kuitenkin arvelemaan, että jotakin tuoretta näissä tosiaan on. Rukoukset käyvät useimmiten suoraan asian ytimeen - tässä tapauksessa ympäristöasian. Vaikka kokoelmassa on myös puhtaan iloisia ylistysrukouksia, suurimmassa osassa on läsnä varjo siitä, miten me ihmiset olemme kohdelleet luomakuntaa, ja toisiammekin, kaltoin:

Oman maamme ja etelän köyhien hätä

ei ole meille niin tärkeää

kuin harvojen taloudellinen hyöty.

Sinun luomakuntasi monimuotoisuus vähenee,

koska emme näe sen arvoa.

(s. 44, Auta meidän kuolleiden jumalien vallasta)

Itse asiassa kirja ei ole pelkästään rukouskirja, vaan samalla kertaa jonkinmoinen johdatus ekoteologiaan - ainakin, jos haluaa tulla johdatetuksi. Ennen kutakin rukousta Sipiläinen nimittäin esittelee rukouksen ja sen aiheen lyhyesti. Usein samassa yhteydessä viitataan johonkin kansainväliseen ekoteologiin, jonka ajatuksista Sipiläinen on juuri tähän rukoukseen saanut kipinän. Minua tämä ominaisuus kirjassa viehätti kovasti.

Jos Sipiläisen rukoukset olisivat runoja, osa niistä olisi paikoin kömpelöitä. Tekstissä nimittäin vilahtelee sellaisia sanoja kuin ekologinen jalanjälki, ilmaston lämpeneminen, konkreettiset toimet - ja niin edelleen. Yritä nyt tuollaisia sanoja saada soljumaan sulavasti! Koska kysymys kuitenkin on rukouksista, ei runoista, kankeat sanat eivät haittaa. Pikemminkin koin ne virkistävinä. Jollakin tavalla rukous, jossa puhutaan todellisilla nykypäivän sanoilla todellisista nykypäivän ongelmista, tuntuu läheisemmältä kuin sellainen, joka on kovin, no, kaanaankielinen. (Tämän perään täytyy vielä lisätä, että ekologinen jalanjälki ynnä muut ovat minun omaa ammattislangiani, joten osaan kovin huonosti arvioida, miltä ne kuulostavat jonkun toisen alan ihmisen korvissa osana rukousta.)

Kaikki kirjan rukoukset eivät ole Sipiläisen itsensä kirjoittamia, vaan seassa on joitakin hänen käännöksiään muiden kirjoittamista rukouksista, kuten Fransiskus Assisilaisen aurinkolaulusta ja Martin Lönnebon rukouksesta kompostin äärellä. Viimeksi mainittua käännöstä hieman oudoksuin, koska rukous on minulle jonkun toisen kääntämänä jo hyvinkin tuttu.

Yksi viehättävä piirre rukouksissa on Sipiläisen moninaiset puhuttelutavat Jumalalle. Jumala on muun muassa luomakunnan Äiti ja Isä, mutta lisäksi Hänet havaitaan kuikassa, kalliossa ja tuulessa - nämä ovat Jumalan ruumis. Jumala on mysteeri, joka samaan aikaan on ja ei ole maailma:

Tiedät varpusen putoavan

Sinä tiedät maahan putoavan varpusen,

onhan varpunen sinussa,

sinä maassa ja myös tuossa varpusessa,

jonka lento päättyi.

Sinä tiedät myös minut,

olethan sinä minussa ja varpusessa.

Kaikki mitä tapahtuu,

vaikuttaa jotenkin sinuun;

kaikki mitä on sinussa,

on läsnä maailmassa,

salaisuutena ja avoimena.

Sinä et ole maa, varpunen tai minä,

mutta me olemme sinun kuvaasi ja ruumistasi,

ja kuitenkin olet jotain aivan muuta.

Aamen.

Pellavatukka raportoi

Äiti: Oliko kiva päiväkotipäivä?

Pellavatukka: Muuten ei ollut mitään erikoista tänään paitsi se kirkko.

Äiti: Ai niin teillä oli kirkkohetki. Oliko kivaa?

Pellavatukka: Oli.

Äiti: No, mistä siellä puhuttiin?

Pellavatukka: En muista. (miettii) Muuten en muista mitään mutta oli siellä lauluja. Ja sitten jotain asiaa. (miettii vielä) En muuten muista mutta sinä ihan ekana lauluna, äiti, sinä ihan EKANA lauluna oli se kämmenlaulu. Siis ihan ENSIMMÄISENÄ lauluna. Eikä siellä mitään enkeleitä ollut mutta oli Marja-Liisa.

 

Kaikin puolin onnistunut kirkkoretki siis, ilmeisesti. Vaikka enkeleitä ei ollutkaan.

Hyräilevä asiamies

Olen potenut jo monta kuukautta ajoittaista seurakuntavaaliahdistusta. Ahdistuksen syinä on ollut päättämättömyys siitä, asettuako itse ehdolle vai ei, koska toisaalta haluaisi mutta toisaalta luottamustehtävä ei millään enää mahtuisi elämään. Toisaalta ahdistusta on aiheuttanut myös se, että on tuntunut, että olisi PAKKO asettua itse ehdolle, koska muitakaan ehdokkaita ei ole. Tai onhan niitä, mutta eri leirissä. Sitten olen turhautunut siitä, ettei ketään muuta kiinnosta, tai ettei kukaan edes viitsi miettiä näitä vaalijuttuja kanssani. Lisäksi olen turhautunut siitä, että viitsin ahdistua tällaisesta asiasta.

Äsken sain hyviä uutisia. Meille tulee sittenkin Tulkaa kaikki -liikkeen siipien alla toimiva lista, jolla on yhdeksän hienoa ehdokasta! Minun nimeni ei ole listalla - minusta tulee listan asiamies.

Säteilen, hymyilen ja hyräilen tyytyväisenä. Saamme loistavia luottamushenkilöitä uuteen seurakuntaan! Minä itse saan olla avuksi mutta ehdolla ei ole pakko olla. Näin on hyvä!

Vielä: Seurakuntavaalien varsinainen vaalipäivä on 14.11. Muista äänestää!

Paahdettua rottaa ja friteerattuja heinäsirkkoja

Kolmannen Mooseksen kirjan 11. luku käsittelee puhtaita ja saastaisia eläimiä. On toki yleisesti tunnettua, että juutalaiset eivät syö sikaa, mutta listalla on paljon muutakin mielenkiintoista.

Jänistä ei saa syödä, koska sillä ei ole sorkkia mutta se märehtii. Sikaa ei saa syödä, koska sillä on sorkat mutta se ei märehdi. Sen sijaan lehmää saa syödä, koska sillä on sorkat ja se märehtii. Mikähän tässäkin on takana? Sianlihakielteisyyden olen aiemmin ymmärtänyt johtuneen sianlihassa olleesta ihmiselle vaarallisesta loisesta, mutta Raamatullinen vuosi -kirjassa (jota olen juuri lukemassa, kiitos vain vinkistä Marika ja Aija!) väitettiin, että kyse olisi vain erottautumisenhalusta.

(Jänis ei muuten oikeasti märehdi, mutta muistelen jostakin lukeneeni, että tämä on tulkittu käännösvirheeksi: jänis syö ruokansa tavallaan kahteen kertaan, koska se syö papanoitaan. Lähdettä tähän en nyt muista.)

Maistuisiko partakorppikotka, varpuspöllö tai pelikaani? Entä maamyyrä, gekko tai  sisilisko? Ei minullekaan, ja nämä ovatkin kaikki erikseen mainittu saastaisiksi. Sen sijaan heinäsirkkoja, hepokatteja ja kulkusirkkoja saisi pistellä napaansa mielin määrin. Hyvä tietää!

Rottaa ei mainita erikseen nimeltä, joten jäin miettimään, olisiko se sittenkin sallittujen eläinten listalla. Mikäpä siinä: nopeasti lisääntyvä ja kasvava eläin, vähän niin kuin kani... Sitten kuitenkin huomasin, että kaikki sellaiset nelijalkaiset eläimet, joilla on käpälät, ovat saastaisia. Rotalla voisi kai tulkita olevan käpälät, eikö? Jätetään siis rotat syömättä.

Tästä luvusta heräsi minussa ainakin kaksi ajatusta. Ensinnäkin, onkohan niin, että tämä juutalainen laki vieläkin heijastelee länsimaiseen ruokavalioon, vaikka Paavali meidät ruokasäännöistä kirjeissään vapauttikin ja sikaa syödään yleisesti? Ymmärtääkseni esimerkiksi Kiinassa syödään aika ennakkoluulottomasti matelijoita ynnä muita, joita täällä ei ihan ensimmäiseksi pannulle nostaisi.

Toiseksi, kasvissyöjänä on ihan mukava olla.

Uppo-Nallen kirkkoretki

Olen pitkään halunnut kirjoittaa myös nykylastenkirjojen hengellisistä elementeistä. Se vain on osoittautunut melko mahdottomaksi tehtäväksi: Niitä ei ole. Uskonto ilmiönä, hengellisten kysymysten pohdinta ja kristillinen tapakulttuuri tuntuu puuttuvan uusista lastenromaaneista kokonaan. Edes kristillisiä juhlapyhiä ei kirjoissa vietetä, paitsi ehkä joulua, mutta siitä taas on karsittu kaikki kristillisyys.

Vastaan tulleet poikkeukset ovat olleet harvassa. Itse asiassa ainoa nyt mieleeni tuleva on englantilaisen Eva Ibbotssonin kirja Kazanin tähti, jonka päähenkilö siteeraa muistaakseni Ruutin kirjaa moneen otteeseen. Ja minä olen sentään lukenut aika monta kirjaa ääneen lapsilleni!

Sitten varsinaiseen tämänkertaiseen aiheeseen: Elina Karjalaisen Uppo-Nalle-kirjojen ensimmäiset ilmestyivät jo silloin, kun minä olin lapsi, joten uusiksi niitä ei  voi kutsua. Ovat ne kuitenkin uudempia kuin klassiset tyttökirjat...

Luen Ritari Yrjänälle iltasaduksi sarjan neljättä kirjaa Uppo-Nalle ja Nukku-Ukko. Yllättyksekseni Uppo-Nalle lähti sunnuntaina isoäidin komentamana kirkkoon! Nallen kirkkoretki osoittautui varsin leppoisaksi, vaikka kommelluksiakin toki oli.

Reetan ja Uppiksen mielestä kirkkoon on mukava lähteä, koska pappi puhuu pöntöstä käsin jännittäviä asioita. Tällä kertaa pappi kertoo miehestä nimeltä Nooa. Uppo-Nallea alkaa kuitenkin nukuttaa kesken kaiken ja niinpä kolehtihaavin saapuessa kohdalle hän hämmentyneenä nappaa haavista rahaa sen sijaan, että panisi sinne isoäidin antaman markan. Järkevä Reeta korjaa tilanteen. Lopuksi vielä virrenveisuusta tulee melko persoonallista, kun Laulava Lintukoira ja Uppis laulavat ihan omia virsiään.

Erityisen mukavaa kirkkotarinassa oli ympäristön leppoisa suhtautuminen tilanteeseen. Perheen aikuisia kyllä nolotti jonkin verran, mutta seurakuntalaiset vain katsoivat hämmästyneinä ja pappi taputti lopuksi Laulavan Lintukoiran päätä ja sanoi pääasian olevan, että he olivat mukana messussa.

Elina Karjalainen on epäilemättä joskus käynyt lasten kanssa kirkossa. Jospahan itsekin osaisi suhtautua pieneen hämminkiin yhtä leppoisasti.

On kuitenkin jotenkin lohdullista huomata, etten ole ainoa, joka toisinaan hermoilee lasten käyttäytymisestä kirkossa. Eilen facebookissa tuttavani, joka on itse pappi, pohdiskeli, onko tervetullut messuun lasten kanssa. Oli mielenkiintoista lukea hänen saamiaan kommentteja aiheesta. Toki tällä kertaa oli kyseessä tavallisesta poikkeava messu, eli Eero Huovisen läksiäismessu.

Älä keitä karitsaa

Olen lukenut Mooseksen lakia. Tällä kertaa olin päättänyt ennalta olla turhautumatta, joten olen sen sijaan hihitellyt joillekin määräyksille. Tosin täytyy sanoa, että minusta on suunnattoman epäreilua, että

Jos joku myy tyttärensä orjattareksi, tyttö ei pääse [seitsemäntenä vuotena] vapaaksi niin kuin miesorjat. (2. Moos. 21:7)

On kuitenkin kaiken varalta lohdullista tietää, että

Jos isäntä ottaa toisen vaimon, hän ei saa vähentää ensimmäisen ruokaa, vaatetusta eikä aviollisia oikeuksia (21:10)

Kasvissyöjälle ei onneksi tulisi mieleenkään tämä:

Älä keitä karitsaa emänsä maidossa. (23:18)

Toisaalta, vakavasti puhuen, ei se niin huono laki ole. Jos yrittää kuvitella, millainen maailma on lain kirjoittamisen aikaan ollut, se on varmaan kuitenkin aika onnistunut laki. Kun tekstiä lukee ajatuksella, mitä jää päällimmäisenä mieleen:

Älä tee muukalaiselle vääryyttä äläkä riistä häntä, sillä olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä. Älkää kohdelko huonosti leskiä älkääkä orpoja. (22:20-21)

Jos otat pantiksi lähimmäisesi viitan, palauta se hänelle auringonlaskuun mennessä; onhan se hänen ainoa peitteensä, hänen ruumiinsa ainoa suoja. (22:25-26)

Kun tapaat vihamiehesi härän tai aasin kuljeksimassa karkuteillä, vie se hänelle takaisin. (23:4)

Reilu peli. Heikkojen auttaminen. Anteeksianto.

Maanviljelykseen ja eläimiin liittyvät säännöt ja ohjeet ovat myös mielenkiintoisia. Huomaa, että eläimet ovat olleet tärkeitä. Toisaalta esimerkiksi määräys antaa maan olla kesannolla joka seitsemäs vuosi on mielestäni selvästi kehotus kestävään elämäntapaan.

Nuorena tyttönä muistan suorastaan ahdistuneeni näillä main Vanhaa testamenttia ja jättäneeni lukemisen sikseen. Tuntui, ettei tämän kirjan jumala voi olla minun Jumalani. Nyt arvelen, että näilläkin sanoilla voi ehkä olla jotakin annettavaa.