Uskollinen ja sinnikäs Ruut

Olen lukenut Ruutin kirjan varsin monta kertaa ja aina se näyttäytyy vähän erilaisena. Tykkään Ruutista. Hän on kiltti. Vaikka joskus olen tuumannut, että Ruut on liiankin kiltti, tällä lukemalla tuumasin, ettei kiltteys ole pahasta. Kilttejä ihmisiä saisi maailmassa olla enemmänkin.

On kyllä todettava, että Ruutin motiivi lähteä anoppinsa mukaan jää hiukan hämäräksi. Onko anoppi hänelle vain niin rakas, vai onko motiivina lisäksi se, että hän kokee velvollisuudekseen pitää huolta yksin jääneestä anopista. Kovin voimakkaat ovat Ruutin sanat Noomille:

Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta. (Ruut 1:16-17)

Tämähän kuulostaa aivan avioliittovalalta! Rehellisyyden nimessä on tunnustettava, että näin lämpimiä sanoja en koskaan itse osoittanut omalle anopilleni, vaikka hän ihan mukava olikin...

Jotenkin Ruutin määrätietoisuus, jolla hän pyrkii pitämään huolta Noomista ja itsestään, miellyttää minua. Naisen valinnanmahdollisuudet ovat tuolloin olleet varsin kapeat, mutta Ruut ei tyydy ajalehtimaan vaan toimii niissä raameissa, jotka hänellä on. Boas vaikuttaa ihan reilulta kaverilta, mutta ilman Ruutin aloitetta olisi Noomin pelto jäänyt lunastamatta ja avioliitto solmimatta.

Voi Jefta, miten sinä saatoit?

Tuomarien kirjan 11. luvussa kerrotaan tuomarista nimeltä Jefta, joka sotaretken alla lupaa Jumalalle uhriksi sen, joka sotaretkeltä palattaessa ensiksi tulee kotiportista läpi, jos voittaa taistelun. Jefta ei selvästikään ole perillä perinteisten tarinoitten klassisista juonenkäänteistä, kun menee lupaamaan moista. Eihän tuollaisesta avoimesta lupauksesta voi seurata mitään hyvää!

Kun Jefta palaa voittajana kotiin, vastaan tulee TIETENKIN hänen ainoa tyttärensä, vieläpä tanssien ja rumpua lyöden. Onneton isä kertoo lapselleen, mitä on luvannut, ja tytär urheasti kehottaa isäänsä pitämään lupauksensa. Jeftan tyttärellä ei ole niin hyvä tuuri kuin Iisakilla - tähän uhraamiseen Jumala ei puutu, vaan

Jefta täytti Herralle antamansa lupauksen, ja hänen tyttärensä kuoli koskemattomana neitsyenä. (Tuom. 11:39)

Voi Jefta, miten saatoit olla noin tyhmä? Lupasit tuollaista! Sitäpaitsi, Jumala tuskin himoitsi lapsesi verta - etkö tiennyt, että Hän on armollinen ja hyvä? Hän ei varmastikaan tarvitse ihmisuhreja.

Ai niin, mutta tässä Jeftan ja nykypäivän välissä ehti syntyä ja kuolla se Jeesus-niminen kaveri. Jotenkin minusta on kivempi olla nykypäivän kristitty kuin muinainen juutalainen.

***

Kiinnitin huomioni tähän: Vielä Joosualle Jumala puhui suoraan, mutta tuomareille välikäden kautta. Dramaattinen muutos.

Voi hyvänen aika

Sain eilen sähköpostitse pyynnön kirjoittaa artikkelin artikkelikokoelmaan. Se ei ole tavallista mutta ei nyt sentään aivan ainutkertaistakaan - olen muutaman ympäristökasvatusaiheisen artikkelin kirjoittanut eri julkaisuihin. Mutta tämä tämänkertainen aihe! En avaa aihetta tässä aivan suoraan, mutta sen pitäisi liittyä ruokaan, maailman rikkaisiin ja köyhiin, Raamattuun ja kohtuuteen.

Kiehtova aihe, eikö? Lukisin mielelläni hyvin kirjoitetun artikkelin tuosta aiheesta, mutta sen kirjoittaminen - no, minun vahvinta asiantuntemusaluettani ei ole mikään noista. Soitin ja kyselin lisätietoja ja saisin kuulemma  muokata aihetta itselleni sopivaan suuntaan. Aikaa on jouluun tai ehkä jopa vuodenvaihteeseen. Muut kirjoittajat ovat etupäässä teologeja.

Mitä tekee ihminen, jolla ei ole asiantuntemusta eikä oikeastaan aikaakaan kirjoittaa artikkelia? Hän sanoo tietysti kyllä, mikäpä siinä, eiköhän se onnistu.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Kummallinen elämä. Mutta haasteita pitää olla!

Päivän sana

Paukahdin äsken ev.lut. kirkon pääsivulle ja silmiin osui päivän sana. Jotenkin se kolahti. Näin se kuuluu:

Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Room. 1:16

Häpeä on yksi tunne, jonka kanssa on saanut painia viime viikkojen kohun myötä - kuten myös kokemus siitä, että EN häpeä olla kristitty vaikka  saman nimikkeen alle mahtuukin niin monenlaista sakkia.

Jotakin puhdistavaakin tässä on ollut. Huomaan, etten pelkää enää tunnustaa väriä - olen aika hanakkakin kertomaan ääneen sen, että kirkko ja uskonto ovat minulle tärkeitä asioita.

Raamatuntulkinnasta verkossa

Muutamia tuoreita, mielestäni hyviä kirjoituksia koskien raamatuntulkintaa:

Terhi Paananen: Raamattua ei voi lukea tulkitsematta

Pentti Tepsa: Evankelis-luterilaisen kirkon seksuaalietiikan perusteista (Facebookissa)

Panu Pihkala: Hesarin kirkkotestin ruumiinavaus

Point of no return

Lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni. Parin viime kuukauden aikana on tuntunut, etten saa tästä blogista oikein enää otetta - tuntuu ettei ole sellaisia ajatuksia, jotka kannattaisi kirjoittaa ylös. Toisaalta ihan viime päivinä olen tuntenut taas pientä kirjoituskutinaa. Ehkä blogi rupeaakin kiinnostamaan taas enemmän. Vanhoja merkintöjä lukiessa tuntui, että siellä täällä olen tosiaan tehnyt jonkun itselleni ja etsinnälleni tärkeän oivalluksen.

Etsintäretkelläni - joka toki alkoi jo paljon aiemmin kuin tämä blogi - olen kulkenut yllättävän pitkälle. Puolitoista vuotta sitten arvioin, että tämä retki on erilainen kuin aiemmat etsimisen vaiheeni. Se on totta, olen nimittäin tullut paljon, paljon pitemmälle kuin koskaan aiemmin: niin pitkälle, että paluuta aikaisempaan ei enää ole. Etsiminen ja usko muuttavat ihmistä - enkä voi enää jättää leikkiä kesken tai yrittää olla, kuin en koskaan mitään olisi etsinytkään.

Muuttuminen ei ole välttämättä helppoa tai edes mukavaa. Toisaalta voi olla vaikea ymmärtää, että muut ihmiset eivät kaikki jaakaan mielenkiintoani aiheeseen. Toisaalta aihepiiri on niin henkilökohtainen ja arkakin, että haluaa jotenkin pysytellä sen kanssa katseilta suojassa. Polulla on ollut ja toivottavasti myös tulee olemaan monia antoisia ja riemastuttavia välietappeja - mutta myös epävarmuutta siitä, mihin valitsemani reitti johtaa.

(Tällaisesta ei voi kirjoittaa osuvasti. Lauseisiin tulee ihan liikaa kielikuvia.)

Päivän, viikon, kuukauden puheenaiheesta

En katsonut viikko sitten television homokeskustelua, koska arvelin, että siitä tulee vain paha mieli. Yhtä hyvin olisin voinut katsoa -mieli on ollut paha joka tapauksessa.

Kirkosta on virrannut väkeä pois siihen tahtiin, että suvaitsevaisina itseään pitävät kirkon jäsenet ja työntekijät voivat kohta huudella toisilleen tyhjissä kirkkosaleissa:

Tulispa tänne joku homo, että me voitaisiin suvaita sitä.

Suvaitsevaisuus on merkillinen juttu. Oikeasti suvaitsevaisia toisen suhteen ollaan vasta sitten, kun suvaitsevaisuutta ei tarvitse erikseen korostaa. Kun toisen erilaisuutta ei enää pidetä mitenkään erikoisena. Niin kauan kuin puhutaan suvaitsevaisuudesta, siinä on puutteita, luulen.

Minä elän todellisuudessa, jossa samaa sukupuolta oleva pariskunta on melko lailla normaali juttu. Ei aivan tavanomainen, mutta ei missään tapauksessa tavatonkaan. Tuttavapiiriini kuuluu useita samaa sukupuolta olevia pareja - ihmisiä, jotka elävät mielestäni hyvin tavallista elämää. Minun ei tarvitse olla erityisen suvaitsevainen homotuttujani kohtaan, koska heissä ei ole mitään suvaittavaa. Minun on myös vaikea ymmärtää kirjaimellista raamatuntulkintaa ja sitä ajatusta, että juuri homous olisi kovin suuri synti.

Viime päivinä olen saanut lukea suvaitsevaisuuttani koettelevia kommentteja tämän vellovan keskustelun eri osapuolilta. Olen oppinut uuden sanankin, fundis, ja näiden fundisten toimesta eri viestimissä on ollut kerta kaikkiaan pöyristyttävän vastenmielisiä lausuntoja ja mielipiteitä homoista - sellaisia, joita ei kristittynä itseään pitävän ihmisen luulisi kanssaihmisestään esittävän. Hoksasin jo, ettei kaikkia tuttujen facebookin kautta lähettämiä linkkejä tosiaan kannata avata.

Yhtä lailla raastavaa on kuitenkin ollut lukea samaisesta naamakirjasta omien kavereitten suorasukaisen kielteisiä kommentteja kirkosta, sen työntekijöistä ja jäsenistä. Suvaitsevaisuuttani koettelee se, kun sosiaalisen median seinälläni hurrataan joka kerta, kun kirkosta eronneitten määrä tekee uuden ennätyksen, ja minulle paljon antaneesta organisaatiosta käytetään yhdessä lauseessa seitsemää voimakkaan negatiivista adjektiivia (en viitsi niitä toistaa). Vastaan on vaikea lähteä väittämään, korkeintaan välittää eteenpäin homoihin avoimemmin suhtautuvien kirkkohenkilöiden näkemyksiä.

Olo on väsynyt ja surullinen.

Joitakin mukaviakin juttuja tämän vellonnan myötä on seuloutunut vastaan. Esimerkiksi tämä Jukka Relanderin kolumni ilahdutti. Samaten laulavat pastorit, joiden joukosta mielestäni bongasin erään blogitutun.  Joko tästä kohta päästään eteenpäin?