Hiljaisuus hiipii hitaasti mutta varmasti

Tulen juuri palaverista oman seurakunnan pastorin kanssa. Ideoimme hiljaisuuden ryhmää!

Olen tätä ajatustani sen verran pitkään jo hautonut, että täytyy nyt blogissa avoimesti tuulettaa, kun ajatus on taas askelen verran lähempänä toteutumista. Olemme sopineet ja varanneet ryhmälle ajan ja paikan - ensi syksyksi tiilikirkon kappeliin. Lähdemme liikkeelle viiden kerran kurssista ja katsomme sitten kokemuksia. Jatkoa seuraa, jos sille näyttäisi olevan tilausta. (Ja minähän uskon, että kiinnostusta on.)

Vielä pitäisi miettiä kurssille teema. Tarvitaan jokin sopiva punainen lanka, joka sitoo viisi kokoontumista yhteen ja askarruttaa juuri syyskuussa. Aikaa teeman hautomiseen on onneksi mukavasti.

Onpas mukavaa! Nytpä uskaltaudun jo luomaan hiljaisuuden kategorian blogiin.

Kirkkohetkiraportti

Pellavatukka raportoi jälleen lasten kirkkohetkestä.

Pellavatukka: Äiti, me oltiin tänään kirkossa.

Äiti: Niinkö? Mitä siellä tänään tehtiin.

Pellavatukka: No lauleltiin ja pauleltiin.

Äiti: Ai. Mitä se pauleleminen on?

Pellavatukka: Semmoista puhumista.

Äiti: No mistä siellä puhuttiin? Ja mitä laulettiin?

Pellavatukka: En yhtään muista. (On vähän aikaa hiljaa ja jatkaa sitten.) Tai no muistan mä, että siellä puhuttiin lampaista. Tai ei oikeestaan puhuttu vaan oli kuva lampaista.

Äiti: Oliko siinä kuvassa mitään muuta kuin lampaita? Ihmisiä vaikka?

Pellavatukka: Ei ihmisiä. Oli siinä kukkia. Ja sitten siellä oli kuva syömisestä ja leikkimisestä.

Äiti: Leikkimisestä?

Pellavatukka: Niin ja auringosta ja kuusta ja tähdistä ja pal-pal-planeetoista ja enkeleistä. Ja niitä lauluja mä en muista paitsi oli siellä yksi HYVIN tuttu laulu.

Äiti: Niinkö? Mikä laulu?

Pellavatukka: (painokkaasti) Se Jumalan kämmenellä. Se on HYVIN suosittu laulu.

Varhainen, moderni pääsiäisasetelma

Neiti Kevät harmitteli sitä, ettei enää voi tehdä seimiasetelmia, kun joulu on ohi. Yritin ehdottaa, että toki niitä voi edelleen tehdä (ritari Yrjänäkin laulaa Pieni liekki ja Nyt sytytämme kynttilän harva se päivä) mutta ehdotukseni ei kelvannut. Sen sijaan neitonen keksi, että pääsiäinenhän on tulossa. Siispä pääsiäisasetelman tekoon:

Tällaista pääsiäisasetelmaa ette ehkä ole ennen nähneet, joten se saattaa vaatia jonkinmoista kulttuuritulkkia. Taustan kori on kallio ja ovikoriste käpyineen kaikkineen siinä oleva luola. Enkeli istuu kallion päällä. Tuo vaaleatukkainen kaveri hopeanhohtoisessa puvussaan ja violetissa kravatissaan on - ilmiselvästi - ylösnoussut Jeesus. Loput henkilöt ovatkin tietysti naisia haudalla.

Asetelman tehtyään Neiti Kevät kysyi niin monta hyvää kysymystä, että äitiä rupesi hengästyttämään. Esimerkiksi:

• Montako Mariaa Raamatussa oikein on?


• Onko ne kaikki Mariat kivoja vai onko joku niistä ilkeä?


• Miksi Vanhassa testamentissa on niin paljon niitä ilkeitä tyyppejä?


• Miksi eri evankeliumeissa kerrotaan eri asioita?


• Miksi sen Jeesuksen oikeestaan piti kuolla?

Rehellisesti sanottuna en usko vastanneeni joka kysymykseen aivan tyydyttävästi...

Mistä intoa lukea Raamattua?

Otsikon kysymys on suora lainaus hakusanasta, jolla joku on äskettäin löytänyt tänne blogiini. Kysymys on niin hyvä ja itsellenikin ajoittain ajankohtainen, että rupesin pohtimaan sitä. Olen nimittäin monta kertaa jättänyt Raamatun läpiluku-urakan kesken, innon lopahtaessa.

Viimeisten parin vuoden aikana intoa on riittänyt. Maaliviiva ei aivan vielä häämötä, mutta eipä intokaan ole sammumassa. Suunnittelen jo, miten siirryn uudestaan Uuden testamentin kimppuun, jahka saan profeetat ynnä muut päihitettyä... Kokosin siksi tähän muutaman ajatuksen siitä, miten Raamattu pysyy mielenkiintoisena.

• Säännöllinen ja oikea annostelu. Lue usein mutta älä liikaa kerralla. Illalla ennen nukkumaanmenoa on minulle sopiva hetki - ja alkuviikosta näin junassa nuoren naisen, joka luki Raamattua ilmeisesti työmatkalla.


• Raamattua ei tarvitse lukea järjestyksessä, alusta loppuun. Jos meinaa hyytyä Mooseksen seurassa aavikolle tai samojen tapahtumien toistuminen evankeliumeissa kyllästyttää, voi välillä hypätä jonnekin ihan muualle. Tyylien ja aiheiden kirjoahan Raamatussa riittää.


• Jos jokin kirja tai kohta on tavalla tai toisella kinkkinen, sen voi joko lykätä myöhemmäksi tai sitten puskea läpi tahdonvoimalla - ja luvata vaikkapa itselleen palkinnoksi sen, että seuraavaksi saa lukea jotakin mielenkiintoisempaa. Kinkkinen kohta saattaa nimittäin avautua myöhemmin, vaikkapa jonkin toisen kirjan valossa.


• Avoin ihmettely ja utelias asenne auttavat pitkälle. Hienojen, kummallisten tai muuten mieltä kiinnittävien kohtien kohdalla kannattaa kaivella kirjoista tai netistä myös taustatietoja.


• Kaikesta ei tarvitse pitää eikä kaikkea tarvitse ymmärtää. Ensilukemalla varsinkaan (eikä varmaan seuraavillakaan).


• Keskustele lukemastasi. Erinomainen keino pitää mielenkiinto raamatunlukuun vireänä on perustaa blogi, joka on samalla avoin lukupäiväkirja.

Tällaiset vinkit minulle tuli mieleen. Mitä sinä, lukijani, lisäisit tähän?

Vielä: Raamattua kannattaa lukea. Se ON ihan hurjan mielenkiintoinen kirja. Minä ainakin olen jäänyt koukkuun.

Vanhan testamentin herrat Jesaja ja Salomo

En oikein tahdo saada otetta Jesajan kirjasta. Siinä on valtaisan kauniita jakeita - suorastaan huippuhienoja - mutta kokonaisuutena kirjassa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Haluaisin jonkin juonen tai päämäärän, joka sitoisi ne kauniinkuuloiset jakeet yhteen.

Huomaan lukevani ympäristöongelmista vähän siellä ja tuolla osassa Vanhaa testamenttia. Kuuntelepa tätä:

Autioksi maa autioituu, tyhjäksi se ryöstetään. Näin on Herra puhunut. Maa kulottuu ja kuivuu, maanpiiri riutuu ja kuivuu, maan lailla taivaskin riutuu. Maa muuttuu saastaiseksi jalkojen alla, sillä sen asukkaat ovat hylänneet lain, rikkoneet käskyt, tehneet tyhjäksi ikuisen liiton. (Jes.24:3-5)

Ilmastonmuutoshan tuossa on selvästi käynnissä, ja sen seurauksena aavikoituminen kiihtyy.... ehkä näin, ehkä ei. Mene tiedä. Sellaisin silmälasein minä näitä kuitenkin luen.

***

En tahdo millään päästä irti kuningas Salomosta. Jotenkin hän kiehtoo minua kovasti. Mietin, millainen hänen lapsuutensa oli - miten veljet ja isän lukuisat vaimot suhtautuivat häneen ja hänen äitiinsä Batsebaan. Oliko hän lahjakas lapsi, oliko hän sosiaalinen? Entä millaista oli astua kuninkaaksi isänsä jälkeen - tunsiko hän riittävänsä saappaisiinsa vai kokiko jäävänsä isänsä varjoon? MIKSI palatsin piti olla niin loistokas, miksi vaimoja niin monta jne.

Salomosta löytyisi varmaan valtavasti kirjallisuutta, jos viitsisi etsiä. Ehkä pitäisi viitsiä.

Hiljaisuuspiiri!

Mainitsin pari viikkoa sitten sähköpostissa kirkkoherralle pitkään pyörittelemästäni ajatuksesta, että seurakunnassa voisi toimia jonkinlainen hiljaisuuspiiri. Hannu ei silloin kommentoinut asiaa mitenkään mutta  eilen sain sähköpostia yhdeltä seurakuntapastoreista, joka kertoi saaneensa vastuulleen asian edistämisen!

Meillä on nyt tapaaminen sovittuna. Mietimme yhdessä konseptia muutaman viikon päästä. Jännittävää!

Rukouskynttilä

Nelivuotias Pellavatukka ilmaantui luokseni kynttilä kädessä. Äiti, voidaanko me polttaa tätä kynttilää? Voidaanhan me äiti?

Kynttilä tytön kädessä oli tämän kastekynttilä - miten lieneekin löytänyt sen kaapista. Ensin meinasin kieltää, mutta totesin sitten, ettei kieltämiseen ollut mitään syytä. Toisenlaisista aikeista huolimatta sitä ei muistaakseni ole poltettu hänen kastepäivänsä jälkeen. Vaikka haluaisinkin säästellä kynttilää jotakin salaperäistä tarkoitusta varten, se ei puolen tunnin polttamisesta kovin paljon kulu. Miksipä ei, totesin tyttärelle.

Kun kymmenvuotias Neiti Kevät näki kynttilän, hän heti puhkesi torumaan: Ei tuota saa polttaa, se on kastekynttilä, se pitää säästää. Mihin minä opettavaisesti: Miira-pappi sanoi Pellavatukan kastejuhlassa, että kastekynttilää saa polttaa, aina kun siltä tuntuu. Sen polttaminen on vähän niin kuin eräänlainen rukous.

Ai niinkö? totesi Neiti Kevät ilahtuneena ja nappasi siskoaan kädestä.

Puolen minuutin kuiskuttelun jälkeen kaikki kolme lasta ovat kokoontuneet kädet ristissä ja hartaan näköisinä kynttilän ympärille. Äiti me rukoillaan nyt, joku huikkaa. Rukoileminen kestää hetken ja sitten leikki jatkuu. Neiti Kevät tulee hakemaan vahvistusta idealleen: Äiti, huomasitko, kun me rukoiltiin. Aika erikoista rukoilla noin vain, eikö?

Ei oikeastaan, kultaseni, minä totean hitaasti. Ei rukoilemisen tarvitse olla harvinaista tai erikoista. Rukoilla voi vaikka monta kertaa päivässä. Aina kun siltä tuntuu.

Niinkö? Ihanko totta? kysyy tytär selvästi ilahtuneena. No mä olenkin aina joskus vähän kokeillut sitä. Sitten hän menee taas omiin touhuihinsa, niin iloisena ja toiveikkaana, kuin kymmenvuotias vain voi.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että rukoilemisesta ei paljon puhuta. Minulle siitä ei ole ollut helppo puhua edes omille lapsilleni. Minua ei ole koskaan opetettu rukoilemaan - miten osaisin opettaa jotakuta muuta? Lasteni mielestä on kuitenkin luontevaa kysyä aiheesta kuin aiheesta. Jos itse osaan tarttua heidän aloitteisiinsa ja kysymyksiinsä, ehkä kodin kristillinen kasvatus hoituu puoliksi vahingossa?