Armosta avustamassa

Olin tänään, palmusunnuntaina, ensimmäistä kertaa avustamassa ehtoollisen jakamisessa. Avustin messussa tiilikirkolla, joka muuten sattumalta on myös se kirkko, jossa minut aikanaan on konfirmoitu. Toinen papeista totesikin minulle, että lienee varsin sopivaa tulla avustamaan ensimmäistä kertaa samaan tilaan, jossa on aikanaan ensimmäisen kerran itse osallistunut ehtoolliselle.

Jännittikö? Kyllä, jonkin verran. Ensimmäisiin pikareihin tarttuessa huomasin, että käsi hiukan vapisi. Vaikeinta tuntui kuitenkin olevan tarpeeksi rauhallinen käveleminen - minulla taitaa olla aina muuten tapana rynnätä paikasta toiseen. Selviydyin kuitenkin suuremmitta kommelluksitta.

Messu oli oikein onnistunut. Tiilikirkko ei ole nykyisen seurakuntamme kahdesta kirkosta se suosikkini - punainen puukirkko on minulla Kirkko isolla K:lla, se on paikka, johon minulla on pitkä henkilökohtainen suhde. Kuitenkin hiljaisen viikon aloitukseen tiilikirkon estetiikka istuu mainiosti. Aurinko liikkuessaan valaisi kirkkotilaa koko ajan kauniimmin ja lopussa alttarilla olleet pajunvitsat suorastaan loistivat. Tällaisena päivänä tiilikirkolla on todella hieno valo, ja karuhko tiiliseinä istuu hyvin niihin ajatuksiin, joita tulevat kärsimyskertomukset nostavat tänään jo mieleen.

Toinen tämänpäiväinen maallikkoavustaja Kari totesi minulle messun jälkeen, että ehtoollisen jakaminen on niin suuri tehtävä, että on ihan hyvä, ettei koskaan oikeastaan ymmärrä sen suuruutta. Armosta olemme kuitenkin siihen kelvollisia. Tähän voin lisätä vain, että hyvin todettu!

*****

Aurinko paistaa. Peipot, rastaat ja tiaiset laulavat täyttä kurkkua. Krookukset ja kevätesikot ojentelevat kukkiaan kohti taivasta. Lapset ovat pihalla - ja sieltä kuuluu jatkuvaa nyyhkinää ja vaikerrusta. Onko aamuisista virpomispalkoista kenties tullut kinaa? Ei. He leikkivät tuomiopäivää. Nuket ja nallet vuoron perään tulevat tuomittaviksi tyhjän tuolin eteen ja anelevat surkeina armollista tuomiota. Kaikesta päätellen tämä on aivan mahtavan hauska leikki.

Onneksi äitien ei tarvitse ihan kaikkea ymmärtää.

Melkein määränpäässä

Raamattua on jäljellä noin viisikymmentä sivua. Sen lukisi loppuun yhdessä illassa, jos haluaisi. Loogisen epäloogisesti en ole moneen iltaan lukenut ollenkaan, tai korkeintaan sivun tai kaksi.

Ihan kuin olisi iskenyt jonkinlainen valmiiksi saamisen pelko.

Lohdullista on se, että täman kirjan voi taatusti lukea uudestaan.

Päivän Pellavatukka

Soitin autossa pitkästä aikaa virsilevyä. Pellavatukka höpötti takapenkillä omiaan, kunnes hiljeni kuuntelemaan Ystävä sä lapsien.

Pellavatukka: Onko tää joku Jeesus-laulu?

Äiti: No joo, on tää.

Pellavatukka: (miettii) En ole kuullut ennen.

Äiti: (hämmästyneenä) Etkö muista tätä? Kyllä sä olet tän kuullut.

Pellavatukka on hiljaa, kunnes virsi loppuu. Sitten takapenkiltä kuuluu karjuen: Eiii! Ei saa loppua vielä! Lisää tätä! Kun seuraava virsi (Soi kunniaksi Luojan) alkaa, tyttö rauhoittuu.

Pellavatukka: Onko äiti tämäkin Jeesus-laulu?

Äiti: On joo.

Pellavatukka: Jeejee Jeesus-laulu! Jeejee Jeesus-laulu! (kuuntelee) Mutta en mä kuule tässä mitään Jeesusta!

Äiti: Tämä taitaakin olla enemmän sellainen Jumala-laulu.

Pellavatukka: Okei. Äiti, Jumala-laulutkin on Jeesus-lauluja. Jeesushan on Jumalassa.

Siipirikko ei voi lentää

Kirjahyllyyn on vuosien varrella kertynyt pieni pino aiheeltaan kristillisiä lasten kuvakirjoja. Annastiina Syväjärven vuonna 2003 ilmestynyt Siipirikko ei voi lentää on meillä niistä tuorein - ja ehdotonta kärkikaartia. Saimme kirjan tupaantuliaislahjaksi pari viikkoa sitten, ja sitä on ehditty lukea jo monen monta kertaa.

Kuvakirjana se on saanut paikan nelivuotiaan Pellavatukan hyllystä, mutta, kun kirjaa luetaan, hiipii paikalle myös ekaluokkalainen ritari Yrjänä. Kymmenvuotias neiti Kevät tutkii myös kirjaa ja sen erinomaista kuvitusta mielellään.

Syväjärven tarina kertoo pikkutytöstä, joka pitkästyy visiitillä Tampereen tuomiokirkkoon ja pääsee Hugo Simbergin freskoon tapaamaan haavoittunutta enkeliä. Satu on kiehtova ja kuvitus ihana. Sekä kristillisiä että taidekasvatuksellisia aineksia on, mutta mitään ei selitetä puhki. Satu on pääroolissa. Erinomainen lastenkirja!

Mitähän asiaa keksisimme perheen kanssa Tampereelle, niin voisimme käydä katsastamassa tapahtumapaikan - ja freskon - ihan oikeassa elämässä?

Sanat hukassa

Piti tämäkin nähdä: kirjoittaminen tökkii. Vika ei ole siinä, ettei olisi sanottavaa - on sitä, ehkä liiankin kanssa. Mutta sanottavan sanoittaminen ruudulle ei suju. Varastoihin kertyy alkuja sinänsä ihan mielekkäistä aiheista, jotka eivät kuitenkaan ota muotoutuakseen blogipostauksiksi asti. Ja mitä pitenpään niitä panttaa, sitä vaikeammaksi niiden julkaiseminen käy. Kun on pitempään kirjoittamatta blogiin, pitäisi kai olla jotakin loppuun asti mietittyä, juhlavaa sanottavaa... Ei tietenkään - bloggaamisen ideaan kuuluu jonkinlainen spontaanius - mutta siltä se rupeaa itsestä tuntumaan.

Ehkä tämä tästä. Jossakin vaiheessa.

*****

Arvaa, äiti, mitä me leikittiin koulun pihalla eilen, kysyi neiti Kevät. Se liittyy niihin tarinoihin, ja siinä on vettä, hän vielä vihjaisi. Minun tarvitsi arvata vain kahdesti, kun osuin jo oikeaan. Koulun pihalla on parhaillaan erinomaiset olosuhteet leikkiä sitä, kun Mooses ja kumppanit ylittävät Punaisen meren.

Siinä leikissä ne ensin menee sen meren yli ja sitten ne harhailee 40 vuotta autiomaassa, eikä ne kaikki pääse koskaan perille, neitonen valisti minua. Koulun uskonnontunneilla on käyty läpi Vanhan testamentin kertomuksia, ja ne kiinnostavat neiti Kevättä. Ja muurit ne sortuivat! hän lisää ja selittää itseensä tyytyväisenä:

Ei me kyllä olla vielä siellä asti, mutta mä olen jo lukenut senkin tarinan, kun muut luokassa on niin hitaita.

Siunattu koti

Meillä oli eilen vihdoin tupaantuliaiset - vajaat viisi kuukautta muuton jälkeen. Taisi meillä sentään olla pari vierasta, jotka eivät vielä olleet käyneet meillä...

Ennen tupaantuliaisten varsinaista alkua ystäväni Heli, joka on pappi, siunasi meidän kotimme. Päädyimme kodinsiunaukseen vain oman perheen kesken mieheni toivomuksesta, ja näin jälkikäteen ajatellen luulen, että juuri näin sen pitikin mennä. Tilaisuus oli juuri niin lämmin ja rento kuin vain voi olla, ja juuri siksi hyvin luonteva. Lapset juttelivat Helille luontevasti ajatuksiaan siitä, mitä koti heille merkitsee, ja lauloivat reippaasti - mitäpä muuta kuin Jumalan kämmenellä. Kiersimme kaikissa huoneissa sytyttämässä kynttilät ja Heli oli valmistanut kauniit ja osuvat pienet rukoukset jokaiselle huoneelle ja sinne kuuluvalle tekemiselle.

Herran siunauksen saattelemana oli sitten mukava ruveta odottamaan vieraita. Yleensä juhlien alkaessa kaikki on kesken ja kaaoksessa - nyt olikin rauhallinen ja hyvä mieli. Helin meille lahjaksi tuoma Jumalanäidin ikoni kurkisteli takanreunukselta:

Oli mukavat juhlat. Neiti Kevät piti huolta myös siitä, ettemme unohtaneet sammuttaa valoja WWF:n Earth Hourin alkaessa.

Myöhään valvomisen ja kellojen siirtelyn takia tänään oli ensimmäinen Marian ilmestyspäivä moneen vuoteen, jona en suoritunut kirkkoon. Kirkkovuodesta kohtalaisen hyvin perillä oleva neiti Kevät kuitenkin järjesteli pikkusiskon kirjahyllyyn jälleen uuden asetelman:

Enkelihän se siinä ilmestyy Marialle. Joosefkin on päässyt seuraamaan tapahtumaa sivusta. Joosefin muuten tunnistaa Joosefiksi ainakin siitä, että hän on pukeutunut liian isoon kylpytakkiin.

Taivaallinen sotajoukko

Hyvin on kristillinen kasvatus mennyt perille, totesi mieheni minulle hitunen sarkasmia äänessään. Ritari Yrjänä oli valistanut pikkusiskoaan siitä, millainen paikka Taivas on.

Taivaassa enkelit ajavat ympäriinsä valkoisilla panssarivaunuilla, nuori herra oli kuvaillut.

Sotajoukko se on taivaallinenkin sotajoukko.