Suvi söpöinen

Pellavatukka oli viikolla ollut kevätkirkossa. Siellä oli laulettu sellainen laulu kuin Suvi söpöinen. Ihan kiva laulu kuulemma.

Tänään oli seurakunnan kerhojen kevätjuhlan vuoro. Ritari Yrjänä iltapäiväkerholaisena oli esiintyjien joukossa, soittamassa rumpua ja laulamassa. IP-kerholaiset esittivät Nooan arkki -kuvaelman ja hyvin esittivätkin. (Musikaalinen lastenohjaaja on seurakunnassa aika kiva lisä - entinen muskariope saa lapsista musiikin kumpuamaan esille.)

Suvivirsi kaikui miltei täydessä tiilikirkossa komeasti. Sekä lapset että vanhemmat antoivat parastaan. Esitysten jälkeen juhlia jatkettiin jätskillä - ja asiaan kuuluvalla juoksentelulla kirkon käytävillä. Hyvät juhlat.

Esirukous luomakunnan sunnuntaille

Meidän punaisella puukirkolla vietetään ensi sunnuntaina luomakunnan sunnuntaita. Olen luvannut avustaa messussa ja alustaa kirkkokahveilla, aiheena eettinen ruoka. (Jälkimmäinen suorastaan hirvittää hiukan - se ei ole vahvinta osaamistani. On kuitenkin luotettava, että suoriudun lyhyestä alustuksesta.)

Lupasin myös miettiä esirukousaiheita. Ajattelin, että niitä olisi helppo keksiä, mutta arki (lue: oma ja lasten sairastelu) on taas ottanut niskaotteen meikäläisestä ja luovuus tuntuu olevan hukkateillä. Esirukousaiheiden miettiminen on minulle aika uutta. Jotakin sentään keksin. Lähetin jo ehdotukseni maailmalle, ja sitten vasta keksin, että ajatuksia olisi voinut kysellä myös täällä blogissa. Mitä voisi olla luomakunnan sunnuntain esirukouksessa?

Tällaisia aiheita ehdotin jo:

• rukoilla maailman metsien ja uhanalaisten lajien puolesta (YK:n metsien vuosi tänä vuonna, siksi erityisesti metsät)


• pyytää eri maiden päättäjille viisautta ja hyvää tahtoa ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön


• pyytää auttamaan meitä pysymään kohtuudessa ja tekemään kukin oman osamme luomakunnan varjelemisen puolesta


• kiittää keväästä ja uudesta kasvusta, kesän odotuksesta


• kiittää siitä kaikesta, mitä luomakunta meille antaa: ravinnosta, puhtaasta juomavedestä, raikkaasta ilmasta


• kiittää mielenrauhasta ja ilosta, jota luonto ja luonnossa liikkuminen tuottaa

 

Surullinen Raamattu, kiinnostava taivas

Neiti Kevät pohdiskeli Raamattua:

Ne on kyllä kiinnostavia ne tarinat mutta mua harmittaa, kun kaikki aina sairastuu ja kuolee siellä.

Myönsin tämän todeksi mutta totesin Raamatun tapahtumien tapahtuneen pitkän aikaa sitten. On aika luonnollista, että tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset ovat jossakin välissä kuolleet. Kuolemisesta päädyimme keskustelemaan taivaasta ja neitonen antoi tulla:

Mä haluaisin tietää pääseekö kaikki taivaaseen. Sitten mä haluaisin tietää, tunteeko siellä vielä itsensä. Millainen ihminen on, jos se on kokonaan hyvä? Onko hyvänä oleminen tylsää vai kivaa?

Aika valideja kysymyksiä mielestäni. Minäkin haluaisin tietää.

Mä olen ajatellut, että taivas on sellainen kultainen kaupunki pilven päällä. Siellä on varmaan tosi kaunista, kuvaili neiti Kevät vielä toiveikkaana.

Filosofisia havaintoja

Olen ollut kevään ajan filosofian kurssilla ja ehkä tullut viisaammaksi. Ainakin olen saanut taas lisää ymmärrystä siitä, miten vähän lopulta tiedän ja ymmärrän... Blogin teemaan liittyen olen tehnyt ainakin kaksi oivallusta:

Ensinnäkin, jos joku yllättäen kysyy, mikä oikeastaan on kristinuskon ydin, siihen on yllättävän vaikea vastata. Vaikka siis luulisi tietävänsä, mikä on kristinuskon ydin. Osaatko sinä vastata?

Toiseksi, todella monet keskeiset (länsimaiset) filosofit ovat joutuneet tekemään tiliä suhteestaan kristinuskoon tavalla tai toisella. Vaikka aihe ei olisi heille keskeinen, se tulee pohdinnoissa vastaan. Sama näkyy filosofian ja teologian käsitteissä: sama sana käytössä molemmissa, vaikka merkitys olisikin eri.

Lisäksi olen tehnyt havainnon, että minulla on edelleen aivot  ja ainakin keskinkertaiset edellytykset käyttää niitä. Ja vielä havainnon, että argumenttien perustelussa ja loppuun saattamisessa sen sijaan olisi kehittämisen varaa.

Ritari Yrjänän yökirkko

Kiireen vältteleminen on jäänyt minulle paaston ajalta päälle. Hyvä niin - mutta sen hintana esimerkiksi blogiin kirjoittaminen helposti jää tekemättä. Siksi pääsiäisestäkin suoriudun kirjoittamaan vasta näin viikkoa myöhemmin.

Vein neiti Kevään ensimmäisen kerran pääsiäisyön messuun silloin, kun hän oli ekaluokkalainen, ja sama oli luvattu viime syksynä koulun aloittaneelle ritari Yrjänälle. Yömessuseurueemme kasvoi peräti nelihenkiseksi, kun Yrjänän kummitätikin tuli mukaan. Nelivuotias Pellavatukka jäi kotiin isän kainaloon nukkumaan. 

Nuori mies oli kovasti odottanut yökirkkoa. Kivaa mennä yökirkkoon, kun silloin saa valvoa myöhään, taisi olla päällimmäinen motiivi, mutta onneksi myös muita puolia oli odotettavissa: Kirkossa on kivaa ne musiikit ja laulaminen ja on siellä muutenkin ihan kivaa. Äidin kanssa.

Tunnelma messussa oli tuttu ja lämmin. Ovella kouraan jaettu tuohus oli innostava mutta myös hiukan jännittävä kapistus. Istuimme lasten pyynnöstä etupenkissä, joten neiti Kevät sai ottaa tulen suoraan kirkkoherran kynttilästä ja ojennella sitten omaa tuohustaan sekä meille omille ihmisilleen että takanaan istuneelle vieraalle herralle. Ritari Yrjänä hiukan jännitti tuohusta aluksi, mutta rauhoittui, kun huomasi, ettei se valuttanut. (Minä taisin olla ainoa, joka sai kuumaa vahaa sormilleen.)

Kyllä messu tuntui pojasta yöaikaan tavallista pitemmältä - puolen tunnin kohdalla hän alkoi jo haukotella ja kysellä, koska se päättyisi. Jaksoimme kuitenkin loppuun asti, ja puolilta öin messun jälkeen neiti Kevät ja ritariveljensä kirmasivat vielä varsin innokkaasti kilpaa kirkon pihalla ennen kuin komensin heidät autoon ja kotiin. Kristus oli noussut kuolleista, mutta meidän oli aika mennä nukkumaan. Yrjänä otti talteen sekä tuohuksen että messun ohjelmalehtisen ja talletti ne kotona aarrelaatikkoonsa.

Sitten vielä tällaiset terveiset kaikille äideille, isille, kummeille ja isovanhemmille: Suosittelen lämpimästi pääsiäisyön messua kouluikäisille lapsille. Se on seikkailu! Sitäpaitsi olisi nii-in kiva nähdä punaisella puukirkollakin ensi vuonna joku toinen lapsiperhe meidän lisäksi...

Armosta avustamassa

Olin tänään, palmusunnuntaina, ensimmäistä kertaa avustamassa ehtoollisen jakamisessa. Avustin messussa tiilikirkolla, joka muuten sattumalta on myös se kirkko, jossa minut aikanaan on konfirmoitu. Toinen papeista totesikin minulle, että lienee varsin sopivaa tulla avustamaan ensimmäistä kertaa samaan tilaan, jossa on aikanaan ensimmäisen kerran itse osallistunut ehtoolliselle.

Jännittikö? Kyllä, jonkin verran. Ensimmäisiin pikareihin tarttuessa huomasin, että käsi hiukan vapisi. Vaikeinta tuntui kuitenkin olevan tarpeeksi rauhallinen käveleminen - minulla taitaa olla aina muuten tapana rynnätä paikasta toiseen. Selviydyin kuitenkin suuremmitta kommelluksitta.

Messu oli oikein onnistunut. Tiilikirkko ei ole nykyisen seurakuntamme kahdesta kirkosta se suosikkini - punainen puukirkko on minulla Kirkko isolla K:lla, se on paikka, johon minulla on pitkä henkilökohtainen suhde. Kuitenkin hiljaisen viikon aloitukseen tiilikirkon estetiikka istuu mainiosti. Aurinko liikkuessaan valaisi kirkkotilaa koko ajan kauniimmin ja lopussa alttarilla olleet pajunvitsat suorastaan loistivat. Tällaisena päivänä tiilikirkolla on todella hieno valo, ja karuhko tiiliseinä istuu hyvin niihin ajatuksiin, joita tulevat kärsimyskertomukset nostavat tänään jo mieleen.

Toinen tämänpäiväinen maallikkoavustaja Kari totesi minulle messun jälkeen, että ehtoollisen jakaminen on niin suuri tehtävä, että on ihan hyvä, ettei koskaan oikeastaan ymmärrä sen suuruutta. Armosta olemme kuitenkin siihen kelvollisia. Tähän voin lisätä vain, että hyvin todettu!

*****

Aurinko paistaa. Peipot, rastaat ja tiaiset laulavat täyttä kurkkua. Krookukset ja kevätesikot ojentelevat kukkiaan kohti taivasta. Lapset ovat pihalla - ja sieltä kuuluu jatkuvaa nyyhkinää ja vaikerrusta. Onko aamuisista virpomispalkoista kenties tullut kinaa? Ei. He leikkivät tuomiopäivää. Nuket ja nallet vuoron perään tulevat tuomittaviksi tyhjän tuolin eteen ja anelevat surkeina armollista tuomiota. Kaikesta päätellen tämä on aivan mahtavan hauska leikki.

Onneksi äitien ei tarvitse ihan kaikkea ymmärtää.

Melkein määränpäässä

Raamattua on jäljellä noin viisikymmentä sivua. Sen lukisi loppuun yhdessä illassa, jos haluaisi. Loogisen epäloogisesti en ole moneen iltaan lukenut ollenkaan, tai korkeintaan sivun tai kaksi.

Ihan kuin olisi iskenyt jonkinlainen valmiiksi saamisen pelko.

Lohdullista on se, että täman kirjan voi taatusti lukea uudestaan.