Haikeanhauskat perhekerhovierailut

Olen eilen ja tänään ollut työn puolesta vierailemassa seurakuntani molemmissa perhekerhoissa. Molemmat vierailut olivat mukavia ja onnistuneita. Puhuin ruoan ympäristövaikutuksista - aihe, joka upposi pienten lasten vanhempiin hyvin. Paikalla oli kiinnostuneita, mukavia ihmisiä - ja jokuset tutut kasvot toki myös.

Etenkin eilen punaisella puukirkolla tuntui myös aika haikealta. Touhu oli kovasti tutun oloista - vain muutama vuosi sitten olin itse aktiivinen perhekerholainen. Ihmiset kuitenkin vaihtuvat. Nyt kolmenkymmenen aikuisen osallistujan joukossa oli enää yksi äiti, jonka tunnen. Lapsityönohjaaja, jonka olen tuntenut omasta lapsuudestani asti ja jota kovasti arvostan, sanoi jäävänsä vuoden päästä eläkkeelle. Elämä menee eteenpäin itse kullakin.

Kerhon päättävän pienen kirkkohetken aikana muistelin, miten iso hengellinen merkitys sillä oli minulle aikanaan. Ritari Yrjänän tai Pellavatukan vauva-aikoina en käynyt messussa oikeastaan muulloin kuin jouluna ja mikkelinpäivänä (perhemessussa). Jokaviikkoinen hetki kirkon lattialla lapset sylissä oli se tilaisuus, jolloin sai hiljentyä pyhän äärelle ja ehkä korvallaan ehti napata jonkin avartavan sanan, jota sitten tutkiskeli myöhemmin. Aika arkista hengellisyyttä - ja juuri sen vuoksi arvokasta.

Suosittelen: Papin alkutaival

Ystäväni Panu on kaivellut arkistojaan kuuden vuoden takaa, eli niiltä ajoilta, kun hänestä tuli pappi. Panu päivittää vanhoja tekstejään Papin alkutaival -blogiin. Merkintöjä tippuu sinne tasaiseen tahtiin.

Suosittelen lukemaan! Itse odotan mielenkiinnolla kirjoittajan kommentteja siitä, miltä nuo aiemmat ajatukset nyt tuntuvat.

Sain tunnustuksen!

Pappilan mummo oli myöntänyt minulle tällaisen:

 

Kiitän lämpimästi! Tiedän tämäntapaisia leikkejä kiertävän täällä blogimaailmassa, mutta ne eivät ole ennen osuneet minun kohdalleni. Tartun siis palkinnon mukana seuraavaan haasteeseen ja kerron pyydetyt viisi asiaa itsestäni:

Lempiruokani on varmaankin suppilovahverolasagne. Se on yksinkertaisesti hyvää. (Sitäpaitsi, sitä on meillä jääkaapissa parhaillaan!)

Lempimakeinen - vaikea juttu. Tykkään makeasta, mutta ei minulla oikein lempikarkkia ole. Lempileivonnainen sen sijaan on ehdottomasti kuivakakut moninaisissa muodoissaan.

Lempiluettavaa on monenlaista. Pidän kovasti tarinoista! Romaaneja luen paljon mutta tykkään myös kovasti lastenkirjoista. Onneksi on omia lapsia, niin niitä saa lukea kyllikseen! Toisaalta oman alan tieteellinen artikkelikin saattaa saada silmät kiilumaan... ja Raamattu on jaksanut kiinnostaa jo vuosia. Dekkareita sen sijaan en juurikaan lue.

Mieluisin tapani tehdä käsitöitä on ... ööö ... niin, ettei käsityön valmistumisella ole kiire. Tai sitten niin, että käsityö valmistuu tosi nopeasti. Tykkään neuloa, mutta saan neulomukset harvoin valmiiksi.

Lempielokuvani - no niitäkin on tietysti monta. Jos yksi pitää nimetä, nimeän vaikka elokuvan Mies, joka tiesi liikaa. Perusteluja en osaa sen kummemmin antaa, se nyt vain on hyvä leffa.

Viisi blogia, joille haluan myöntää tämän saman tunnustuksen. Tässäkin keksisin paljon useampia tunnustusta ansaitsevia blogeja, mutta päätin nyt kehua erityisesti sellaisia blogeja, jotka käsittelevät myös kristinuskoa ja joista olen saanut paljon irti: Kalles kyrkliga kommentarer, Kulkeeko henki, Luostarin puutarha  ja Panun ajatus.  Ei teidän tarvitse jatkaa leikkiä, jos ette halua, mutta hienot blogit teillä on kaikilla! Viidenneksi olisin nimennyt Tätipappi polkkaa -blogin, mutta sepä oli salaperäisesti paennut salasanan taakse. Lämpimät terveiset kuitenkin Aijalle, jos satut tämän lukemaan!

Kristillinen kotikasvatus kansien väliin

Keskiviikkoiltana sain yllättäen ja pyytämättä kerta kaikkiaan briljantin idean. Kieriskelin ideassani pitkälle yöhön ja nautin siitä. Se oli niin yksinkertaisen suurenmoinen ja hauska, että sitä olisi pitänyt heti päästä toteuttamaan.

Ideani oli, että pitäisi kirjoittaa kirja, joka käsittelee kristillistä kasvatusta kotona: lapsen hengellistä kehitystä, uskonnon merkitystä kotona, kodin kristillisiä tapoja ja niin edelleen. Näkökulman pitäisi olla elämänläheinen ja lämmin. Kirjan pitäisi lisäksi olla hauska. Toimittajaksi valitsin luontevasti itseni (vaikka asiantuntemus aiheesta puuttuu ja aikaa kirjaprojektiin perheen, työn ja jatko-opintojen lomassa ei ole). Suunnilleen varttitunnissa olin kehitellyt tavoitteet ja tyylin, luonnostellut kirjan sisällysluettelon, pohtinut sopivia haastateltavia ja valinnut itselleni kanssakirjoittajan (jolla myönteistä kyllä on asiantuntemusta aiheesta sekä taitoa kirjoittaa). Selvä paketti - homma vaati vain sen, että se tehdään.

Ihan pikkuisen paljon nieleskelin torstaina, kun Kotimaa-lehdestä löytyi arvio Saara Kinnusen kirjasta Lapsen usko. Vaikutti hiukan siltä, että joku on jo toteuttanut ideani, tai ainakin kirjoittanut likipitäen samasta aiheesta - aivan äskettäin, ja vieläpä asiantuntemuksella. Rupesin vahvasti epäilemään, että aiheesta ei ihan heti tarvita uutta kirjaa suomen kielellä.

No, kerrankos sitä haaveilee jostakin. Mutta Kinnusen kirja pitäisi varmaan lukea. AIHE on nimittäin mielenkiintoinen.

Pellavatukka kuvaa kirkon pihaa

Viime sunnuntaina messun jälkeen Pellavatukka halusi tiilikirkon pihalle leikkimään. Leikkiminen kuitenkin unohtui, kun pikkuneiti keksi ruveta kuvaamaan kirkon lähiympäristöä äidin kännykällä.

Mielenkiintoisin ensin: leikkipaikka...

... ja pihalle unohtunut lelu.

On täällä kirkkokin!

Ja mattoteline. (Kuinka moni ohikävelevä aikuinen huomaisi, että kirkon pihalla on mattoteline?)

Äiti, toi puu on IHANA.

Tätä seinänvierustaa on jännä kulkea. Toi kuva on kyllä rumempi kuin se puukuva, kuvaaja itse arvioi.

Äiti ja tytär.

Tää on hieno kuva, huokaa tekijä onnellisena.

Kukkaistutukset viehättivät myös.

Viisivuotiaan perspektiivi on omanlaisensa!

Mustan Saaran synkkä kohtalo

Menee hiukan ohi blogin varsinaisesta aihepiiristä, mutta täytyyhän tämä jakaa: Sinikka Nopola kirjoittaa juuri ilmestyneen WWF:n Pandan polku -lehden kolumnissa menneitten vuosikymmenten jätehuollosta ja viittaa samalla tuon ajan lapsen kristilliseen maailmankuvaan. Kristitty ympäristökasvattaja oli tärskäyttää teet pöydälle kolumnia lukiessaan. Nopola on sukkela sanoissaan.

Samasta lehdestä voi muuten lukea myös siitä, millaista työtä järjestön ympäristökasvattaja tekee, jos jotakuta kiinnostaa.

Hiljaisuuden saldo

Eilen oli viimeinen Hiljaisuutta arjessa -ryhmän viidestä tapaamisesta. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin, konsepti toimi. Hiljainen tunti arki-iltana oli arvokas hetki ja antoi paljon osallistujille. Näin koin itse ja näin sanoivat myös ryhmän ahkerimmat osallistujat. Ryhmässä hiljaa istuminen antoi kannustimen ottaa aikaa hiljaisuudelle. Merkillisellä tavalla ryhmäläisistä tuli myös tuttuja keskenään, vaikka emme tosiaan juuri puhuneet toisillemme ja ensimmäisellä kerralla kerrotut etunimetkin ovat jo unohtuneet.

Toisaalta, päätimme ennalta lyhyen keston ryhmälle, jotta siihen olisi helpompi sitoutu, mutta ryhmäläiset eivät sitten kuitenkaan sitoutuneet edes noihin viiteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla meitä oli kahdeksan - viimeisellä neljä. Yksi kävi vain kerran, kaksi kahdesti, loput sitten useamman kerran. Sitäkin kysyttiin, voitaisiinko ryhmää jatkaa tästä suoraan vaikka jouluun asti, mutta olisiko meillä ryhmää, joka jatkaisi? Mietimme jatkoa, mutta tuskinpa jatkuvaa viikottain tapaavaa ryhmää on toistaiseksi tulossa.

Kolmanneksi, kun kokeilee uutta, ei koskaan pidä masentua siitä, jos siinä menee jokin pieleen ensimmäisellä kerralla. Yhden kokeilun perusteella ei voi päätellä, ettei seurakuntamme alueella olisi mielenkiintoa tämän tyyppiseen toimintaan. Ehkä kokeilemme uuden jakson paaston aikana, tai sitten mietimme harvemmin, vaikka kerran kuussa, kokoontuvaa ryhmää. Tuntuu myös, että ryhmän pitäisi liikkua enemmän seurakuntalaisvetoiseen suuntaan, jos toiminta on näin pienimuotoista. Ehkä joka tapauksessa. En kuitenkaan taida itsekään olla valmis vetämään ryhmää tästä ikuisuuteen - jaksottaminen olisi helpompaa.

Pikkuisen sekalaiset fiilikset tänään.