Katkelma Irja Askolan adventtirunosta:
Yhä on tuolla tiellä tilaa,
eturivissä paikkoja tarjolla,
mutta syrjästäkin saa seurata
kenenkään hätistelemättä totutella siihen,
että on hyväksytty ja
siunauksen arvoinen.
Joukkoon mahtuvat
kaikki Jumalan luomat:
ne joiden HOOSIANNA
kajahtaa kirkkaasti
mutta myös ne,
joiden innon pettymys sammutti
ja ne, jotka hapuilevat oikeaa säveltä
arasti armon aavistaen.
HOOSIANNA!
(Irja Askola: Tie vie, pyhä kantaa)
Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.
Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.
Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan. Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki verentahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi.
Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.
(Jes. 9:1-5)
Tämä puhuttelee minua adventtina. Jeesusta on odotettu ennenkin.
Adventtikalenteri alkaa tietysti ensimmäisestä adventista. Tätä luukkua ei tarvinne selitellä!
Kirkkovuosi taisi vaihtua tuossa muutama tunti sitten. Hyvää uutta kirkkovuotta itse kullekin! Huomenna on aikomus sytyttää ensimmäinen adventtikynttilä ja ehdottomasti myös laulaa Hoosiannaa messussa.
Olen tässä syksyn pimeinä hetkinä väsännyt adventtikalenteria tänne blogiin. Se ei ole vielä valmis, mutta ensimmäinen luukku on kyllä ajastettu aukeamaan huomenna aamulla.... Kalenterissa minulla oli ideana ihan vain koota sinne mukavia juttuja adventin ajaksi. Onhan siellä joitakin mukavia juttuja, mutta kyllä siitä aika sillisalaatti tuli (tai oikeammin on tulossa, koska kaikki luukut eivät vielä ole olemassa). Joka tapauksessa, toivotan myös mukavaa adventin aikaa näin uuden kirkkovuoden aluksi!
***
Viikon hengelliset kuulumiset ovat kuuluneet lähinnä lasten suusta:
Viisivuotias Pellavatukka arvelee, että Jumalalla on veli. Veli ei kuulemma ole kuitenkaan yhtä kiltti kuin Jumala. Joskus veli kiusaa Jumalaa ja silloin Jumala pyytää äitiään apuun.
Ritari Yrjänä tuli eilen innoissaan iltapäiväkerhosta kotiin: Äiti, oletko sä kuullut siitä Suomen lasten Raamatusta sen Joosef ja hänen veljensä? Se on, äiti, tosi jännä tarina!
Yrjänä kaivoi kirjan hyllystään ja luki minulle ääneen parhaat palat. Kiinnostavinta tarinassa oli faraon unet ja Joosefin tulkinta niistä. Kerroin, että minustakin se on mielenkiintoinen tarina, ja paljastin senkin, että olen lukenut tarinan ennenkin, muun muassa siitä aikuisten Raamatusta.
Ai, onko siellä näitä samoja tarinoita? kysyi nuori herra yllättyneenä.
Jotain on meiltä vanhemmilta tainnut jäädä lapselle mainitsematta. Tai sitten se on mainittu mutta mennyt ohi korvien.
Pellavatukka: Äiti, tiedätkö, mitä laulua Jumalan päiväkodissa lauletaan?
Äiti: No, mitä?
Pellavatukka: Jumala lähti leikkiin, lallallallallaa... (ihan oudolla sävelmällä, ainakin äidin mielestä)
Äiti (hämmästyneenä): Onko Jumala siis päiväkodissa?
Pellavatukka: On. Sellaisessa Jumalan päiväkodissa. (nauraa kihertää ja vakavoituu sitten) Äiti, oikeesti, siis ihan oikeesti, Jumala asuu kyllä auringossa.
Äiti (epävarmana): Nii-in, jotkut sanoo, että Jumala asuu taivaassa mutta kyllä sitten jotkut on sitä mieltä, että Jumala on kaikkialla.
Pellavatukka: Ei kun Jumala asuu auringossa. Kyllä mä sen tiedän. Auringosta pääsee kaikkialle.
Monica Vikström-Jokelan ja Eero Jokelan kirja Aika pyhä! on pieni kirja, jossa on paljon asiaa. Takakansitekstin mukaan kirja johdattaa vanhemman ihmettelemään pyhää yhdessä lapsensa kanssa, mutta minun mielestäni kysymyksessä on ennemmin kokonaisvaltainen kertomus kasvatuksesta kristillisessä kodissa.
Kirjassa on elämänmakuisia lyhyitä tekstejä erilaisista lapsiperheessä vastaan tulevista hetkistä, tilanteista ja mahdollisuuksista. Kirjoittajat ammentavat kokemuksestaan viiden lapsen vanhempina. Sävy on lempeän ymmärtäväinen: olemme kaikki epätäydellisiä, saatamme erehtyä ja tehdä virheitä, mutta silti kannattaa yrittää elää perheenä. Kristillinen usko tulee esille sekä arkisena juttuna, joka on läsnä jokapäiväisessä elämässä, että suurina, hienoina juhlahetkinä.
Kertomukset on kirjoitettu rehellisen koskettavasti - ne tulevat iholle, itkettävät ja naurattavat. Ne ovat tosia. Omia suosikkejani olivat tarinat tärkeistä paikoista, ikonia silittävästä vauvasta sekä Karvisesta, joka sinnikkäästi pyrki osaksi jouluseimeä.
Mervi Lindmanin kuvat ovat viehättäviä, mutta epäilen, että niissä saattaa piillä ongelma. Tunnetun lastenkirjojen kuvittajan tyyli on niin tuttu lastenkirjoista, että tämäkin kirja tulkitaan sellaiseksi. Näin on tehty esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa - kirja on luokiteltu kuuluvaksi lasten osastolle. Meillä kotona viisivuotias Pellavatukka kiinnostui kirjasta heti sen nähtyään ja olisi halunnut äidin lukevan sitä ääneen. Lapselle luettavaksi tämä kirja ei kuitenkaan oikein istu.
