Blogivinkki: Pahan päivän varalle

Tuttava vinkkasi tällaisesta tuoreesta blogista: Pahan päivän varalle on helsinkiläisen sarjakuvapiirtäjän kuvablogi, joka käsittelee vuoden ajan joka päivä yhden raamatunjakeen. Blogi on alkanut nyt maaliskuussa, ja itse ainakin ajattelin ruveta sitä seuraamaan.

Nyt silmäin alla Jeesuksen

Ruokapöydässä tuli puhetta ruokalauluista. Kysäisin neiti Keväältä, mitä melodioita hän tietää ruokavirteen 472, Nyt silmäin alla Jeesuksen. Neiti Kevät näytti kysymysmerkiltä:



En mä ole koskaan partioleirillä laulanut sellaista laulua!



Jopas jotakin. Perinteet rapistuvat.



Laulamisesta innostunut Pellavatukka halusi tietenkin kuulla laulun. Lauloin hänelle sen (omasta mielestäni) tavallisella sävelellä, eli sillä, joka on virsikirjassa a-sävelmä.



Laula lisää! komensi Pellavatukka. Mitä muita säveleitä sä äiti tiedät?



Minähän lauloin. Muistin tangosävelen, Saku Sammakon, eurovision tunnarin ja rokkisävelen. Tango ja Saku Sammakko riemastuttivat niin, että niitä olisin saanut laulaa uudestaan vaikka koko illan. Neiti Kevät sanoi, että hänen puolestaan partioleireillä voisi ihan hyvin laulaa tuota ruokalaulua.



Minä jäin miettimään, oliko melodioita vielä muita. Muistaakohan joku blogini lukija?

Onnimanni on ekoteologi

- Minä rakastan elämää, sanoi Onnimanni. - Minä en ole lainkaan viisas, mutta minun mielestäni se elämänkipinä, joka meissä kaikissa on, on kipinä Jumalaa. Eikö se ole hämmästyttävää? Kun näen pienen hyttysen tai avuttoman, surkean toukan, minkä hyvänsä Hänen luoduistaan, näen samalla rahtusen Häntä itseään. Ja kuka ei rakastaisi Jumalaa.



Marjatta Kurenniemen saturomaani Oli ennen Onnimanni on minulle lapsuudesta tuttu, ja paraikaa luen sitä ritari Yrjänälle iltasaduksi. Muistan, että tykkäsin kirjasta lapsena, kuten muistakin lukemistani Kurenniemen kirjoista: Pukke Punamuurahaisesta,  Jannu-vasikasta ja Onnelista ja Annelista. Onnimannin, Puken ja Jannun kautta minulla oli mielikuva Kurenniemestä vahvasti luontoa rakastavana kirjailijana. Tällaisen hengellisen näkökulman olemassaoloa en kuitenkaan muistanut.



Onnimanni on pieni menninkäinen, joka asuu metsän suloisimmassa paikassa ja on valinnut elämäntehtäväkseen metsän eläimistä huolehtimisen. Sairastuvassa on melkein aina vilskettä ja apu sammakko Samilta ja sisilisko Sisiltä tulee tarpeeseen. Välillä käydään syvällisiä keskusteluja:



- Minut on luotu hyönteisiä syömään. Kun syön niitä, ne kuitenkin kuolevat, mutta jos en söisi, kuolisin itse, ja Jumalan luoma kai minäkin olen. Teki niin tai näin, niin aina joku joutuu kärsimään.

Onnimanni nauroi.

- Sinä olet hyvin ajattelevainen sammakko, hän sanoi. - Koska Jumala on luonut sinut hyönteissyöjäksi, on sinun tietenkin syötävä hyönteisiä. Mutta kukaan ei saa tehdä toisilleen pahaa turhan tähden.



Onnimanni etsii reittiä ja tasapainoa luonnollisen ja hyvän välille. Se toivoisi, ettei eläinten tarvitsisi syödä toisiaan, mutta toisaalta joutuu tunnustamaan esimerkiksi Kyyn olemassaolon oikeuden. Huuhkaja on suorastaan sen ystävä huolimatta tavastaan syödä pienempiä eläimiä. Omassa sairastuvassaan Onnimanni onnistuu tekemään sellaista ruokaa sienistä ja kasviksista, joka kelpaa kaikille - eivätkä potilaat siksi (yleensä) popsi toisiaan suuhunsa.



Varisten kanssa on kuitenkin ajoittain kahnausta, nämä kun eivät kunnioita Onnimannin toiveita tai muiden eläinten tarpeita. Pahin vihollinen on Rikkosiipi, nuori varis, joka käy pariinkin otteeseen riehumassa Onnimannin tuvalla ja tekee muitakin ilkeitä kolttosia. Aluksi Onnimanni on vihainen mutta ajan kanssa ymmärtää, ettei Rikkosiivenkään vihaa voiteta vihalla:



- Katsos, sydän on hyvin kaikuva kapine. Se toistaa kaikuna kaiken, minkä se kuulee. Jos sydämeen tulee vihan ääniä, kaikuu sieltä vihan äänet vastaan. Mutta jos sinne pääsee rakkauden ääniä, kaikuu se myös takaisin rakkautta. Ensin minä vihasin Rikkosiipeä ja sain takaisin vihaa. Nyt tahdon rakastaa sitä ja olla sille hyvä. Ensimmäiset kajahdukset kuuluivat jo. Voitko väittää vastaan?



Onnimanni on kooltaan ehkä pieni, mutta sielultaan hyvin suuri.

Me laiskat mutta tehokkaat luterilaiset

Nyt löytyi syyllinen Etelä-Euroopan talousvaikeuksiin. Sehän on tietenkin katolinen kirkko!



En lähde kyseenalaistamaan vierailevan luennoitsijan osaamista, kun en asiasta mitään tiedä, mutta jotenkin hassulta tuo uutisointi tuntuu, otsikosta alkaen. Voi siinä olla jotain perääkin - tuo kyseenalaistaminen vs. kuuliaisuus auktoriteeteille - mutta tuskinpa se ihan niin yksioikoista on. Lisäksi Etelä- ja Pohjois-Amerikan rinnastus tuntuu kummalliselta.



No, se on aina kiva kuulla, että me protestantit emme teekään paljon töitä, saamme vain nopeasti valmista aikaan.

Ussassa tehdään monisteita

Tokaluokkalainen ritari Yrjänä kömpi sohvalla kainalooni ja huokasi raskaasti:



Äiti, mun mielestä ussa on koulussa tylsää.



Ai niinkö? kysyn minä hämmästyneenä. Neiti Kevään mielestä se on ollut aika mielenkiintoista, kun siellä on niitä kiinnostavia tarinoita.



Neiti Kevät myönsi tämän todeksi, mutta huomautti, että osa tarinoista on kyllä aika kamalia, koska niin monet kuolevat niissä. Neiti Kevät ei pidä kuolemisesta.



Ei ne tarinat ole tylsiä, jatkaa Yrjänä. Se on tylsää, kun aina ussan tunnilla pitää tehdä monisteita eikä koskaan tehdä mitään muuta.



Oi voi. Olen nimittäin itse lukenut uskonnon didaktiikan oppikirjoja tutkimustani varten ja niiden pohjalta muodostanut kuvan oppiaineesta, jota voi opettaa luovin ja vaihtelevin menetelmin. Draama, musiikki, askartelu, keskustelu, väittely, projektit, pelit - kaikki istuvat tämän hienon oppiaineen opetukseen. Itsekseni olen pohdiskellut, millainen voisi olla uskontoa ulkona -opetusmenetelmä. Ikävä kyllä poikani kokemus taitaa olla valitettavan yleinen todellisen koulumaailman ilmiö. Uskonnontunnilla tehdään monisteita. Ja hänellä on sentään erittäin osaava opettaja.



Itse muistan lämmöllä omia kouluaikaisia uskonnonopettajiani. Heidän tunneilleen meni aina mielellään. Lukiossa uskonto oli laajan fysiikan jälkeen älyllisesti haastavin oppiaine, jonka tiesin. En kyllä enää muista, oliko meillä monisteita.



Keskustelumme ritari Yrjänän kanssa ei kuitenkaan päättynyt aivan masentavaan sävyyn:



Äiti, silloin viime tiistaina, silloin oli kyllä ihan kiva ussantunti. Silloin oli se Sakkeus. Ja se monistekin oli ihan kiva.



Ehkä on sentään olemassa yhdenlaisia monisteita ja toisenlaisia monisteita.

Tauluja ja Tuomiokirkko

Kävimme näin hiihtolomalla Ateneumissa katsastamassa Carl Larssonin näyttelyn ja muutenkin kiertelemässä. Lapset tekivät näyttelyssä ikäryhmälleen suunnattuja tehtäviä. Näyttelyssä oli muutenkin huomioitu lapset: Larssonien kotia esittävässä tilataideteoksessa pääsi mm. rakentamaan palikoilla tai laittamaan ruokaa huopaperunoista ja -porkkanoista. Tarpeellinen paussi taiteesta, ainakin viisivuotiaan Pellavatukan mielestä.



Tauosta huolimatta Pellavatukka alkoi väsyä. Yläkerran Gallen-Kallelat, Repinit ja Haloset eivät kiinnostaneet enää pätkän vertaa. Vaan kun lähestyimme Hugo Simbergin töitä, neitonen valpastui äkkiä.



Äiti, noi pojat, noi on niitä köynnöksenkantajapoikia! hän huudahti melkoisen kiihtyneenä.



Niinhän ne olivat. Ja löytyi sieltä Haavoittunut enkelikin, jota sitten koko perheen voimin pitkään katselimme. Kirjasta tuttu kuva kiinnosti kaikkia. Heti muistui mieleeni, että Tampereen retki on edelleen tekemättä ja Tuomiokirkko näkemättä. Jospahan jonakin kevään viikonloppuna, tai viimeistään kesällä...



Sen sijaan meidän tytöt bongasivat eilen Helsingin Tuomiokirkon. Kävelimme siitä ohi ja hoksasin oven olevan auki. Katselimme paikkoja kunnioittavan hiljaisuuden vallassa - kuiskien vain varovaisesti.

Kirkko oli tyttöjen mukaan kaunis ja hyvin suuri. Onkohan täällä koskaan täyttä? mietti neiti Kevät.



Siellä kirkkosalissa astellessani tajusin, etten ole tainnut käydä siellä kertaakaan yli kymmeneen vuoteen. Armovuotena 2000 kirkko tuli varsin tutuksi, kun olin siellä vapaaehtoisena päivystäjänä joitakin iltoja ja öitä. Missään muussa kirkossa en olekaan valvonut kokonaista yötä.

Pikalasku paastoon

Paaston aika alkoi tällä kertaa jotenkin yllättäen. Yleensä olen sitä jo ennalta ehtinyt odotella, kun nyt havahduin laskiaistiistaina toteamaan, että huomennahan se alkaa. Viime viikolla kiusannut korkean kuumeen nostanut ilkeä pöpö jotenkin kai nappasi viikon elämästäni.



Yllättäen tai ei, sokeri joutui taas hyllylle seitsemäksi viikoksi. Lisäksi aikomus on löytää arjesta enemmän hetkiä hiljentymiselle. Paaston aikaan ajoittuu Suuri Elämänmuutos, kun ensi viikolla jään vuodeksi opintovapaalle. Siihen verrattuna sokerittomat viikot tuntuvat aika pikku jutulta. Mieli on lämmin ja toiveikas, ja etsimiselle avoin.



Mieleni tekisi jotenkin liittyä mukaan myös ekopaastoon, joten lisäsin vielä kolmannenkin tavoitteen: keventää biojätepussia suunnittelemalla perheen ateriat ja ostokset paremmin. Aihepiiri kummittelee kivenä kengässäni jatkuvasti - parantamisen varaa on valitettavan paljon. Jospahan saisi rutiinejaan hetkautettua hiukan oikeaan suuntaan.



Vielä loppuhuomautus: Hajamutisija käyttää paastosta viehättävää nimitystä "seitsemän vapaata viikkoa". Ajattelemisen aihetta siinäkin.