Pellavatukka ja 3 X joulukertomus

Nelivuotias Pellavatukka oli eilen päiväkodin kanssa joulukirkossa. Punaisella puukirkolla oli päiväkodeille perinteinen joulun nukketeatteri, jonka Pellavatukka on nähnyt jo viidesti - kyllä - mutta tuon ikäiselle jokainen kerta on uusi ja ihmeellinen. Kirkossa oli ollut kivaa.

Se oli sellainen Jeesuksen syntymistarina, kertoi Pellavatukka. Mä sain vähän kokeilla yhtä nukkea. Se oli, äiti, enkeli, se nukke.

Eilen illalla oli vuorossa partiolaisten joulujuhla. Isosiskon sudenpentulauman jäsenet suoriutuivat jouluevankeliumin lukemisesta mallikkaasti ja ilman hihityksiä, ja Pellavatukka kuunteli, yllään pelkkä paita ja sukkahousut, kun muut vaatteet oli jo ehditty äidin silmän välttäessä riisua jonnekin.

Viime vuonna valittelin täällä blogissa sitä, että kristilliset ainekset oli kokonaan sivuutettu päiväkodin joulujuhlassa. Tänä vuonna sekin oli toisin. Yhteislauluihin oli kelpuutettu sellaisiakin lauluja, joissa viitattiin Jeesukseen, ja viimeisenä ohjelmanumerona oli ihan oikea perinteinen joulukuvaelma minulle vieraan Joulutähden maassa -laulun soidessa. Se oli myös Pellavatukan tähtihetki - hän sai olla kuvaelmassa enkelinä.

Miltä mä äiti näytin? Näytinkö mä susta ihan enkeliltä? kysyi tytär jälkikäteen.

Ihan enkeliltä, kultaseni. Juuri sellaiselta kuin enkelin kuuluu näyttää.

Turvaverkko

Luen Pauliina Kainulaisen kirjaa Missä sielu lepää. Siitä olisi paljon muutakin kirjoitettavaa, mutta nyt olen takertunut tähän kohtaan:

Tänä aikana ihmiseltä kaivataan epävarmuuden sietokykyä, jotta hän uskaltautuu suureen loikkaan vanhasta ja aikansa palvelleesta todellisuuskäsityksestä uuteen, kokonaisvaltaiseen. Jeesuksen seuraaja harjaantuu tällaiseen riskinottoon. Hänen on mahdollista astua uuteen, koska hänen turvaverkkonsa Jumalassa on paikallaan. Huonosti ei voi käydä. Pyhiinvaeltajalle kaikella, mitä tapahtuu, on merkitys. (s. 111)

Olen miettinyt: Minulla ei ole takeita siitä, että mitään kuolemanjälkeistä elämää on. Minulla ei myöskään ole varmuutta siitä, että Jumala aktiivisesti puuttuisi elämäni kulkuun - etttä minut kutsuttaisiin johonkin tehtävään, että saisin rukousvastauksia tms. Ehkä elämä on pitkälti ihan vain sattumaa - en tiedä. Kuitenkin, jo pelkkä usko Jumalan varauksettomaan rakkauteen kantaa pitkälle. Usko siihen, että kelpaan jollekulle - Jumalalle - kaikkine virheinenikin, on tosiaan turvaverkko ihan sellaisenaan.

Se oli siinä sit

Nyt se sitten käytännössä loppui - luottamustehtäväni seurakunnassa nimittäin.

Tänään oli viimeinen seurakuntaneuvoston kokous, tai ei se mikään kokous ollut, vaan luottamushenkilöiden ja työntekijöiden yhteinen juhla. Oikein mukava ja lämmin tilaisuus, ruoka oli hyvää ja oli kiva jutella rauhassa muutaman nuoremmasta päästä olevan työntekijän kanssa.

Sain lahjankin, kuten myös kaikki muut läsnä olleet: nimikoidun virsikirjan. Kerkesin tässä illalla jo lahjoittaa vanhan, sievän valkoisen virsikirjani Neiti Keväälle, joka on sitä vuosikausia ihaillut.

Olo on hiukan tyhjä. Omahan oli päätökseni, etten asettunut uudelleen ehdolle (tai ainakin melkein oma, oli siinä nimittäin perheelläkin sanansa sanottavana...) Kuitenkin tuntuu haikealta, että tammikuussa päätettäväviksi tulevat asiat eivät oikeastaan enää kuulu minulle. Minulla voi olla niistä mielipide, mutta päätösvaltaa ei ole.

Nyt olisi oiva tilaisuus löytää seurakunnasta joku muu rooli. Aika näyttää, löydänkö. Mitenkään varma en asiasta nimittäin ole.

Todelliset ja keksityt tarpeet

Ensi viikonloppu on se viikonloppu, jolloin en ole menossa hiljaisuuden retriittiin, vaikka haluaisin. Itse asiassa, seuraavakin viikonloppu on sellainen viikonloppu. Molempina viikonloppuina olisi nimittäin ollut retriittejä tarjolla, mutta olen valinnut toisin. Olen priorisoinut muita asioita, kuten esimerkiksi perhettäni ja jouluvalmisteluita (ja siinä sivussa työpaikan pikkujouluja, jouluostoksia, ystäviäni, kauneimpia joululauluja ja siivoamista. Luetellut asiat eivät kuitenkaan ole tässä tärkeysjärjestyksessä).

Työssäkäyvänä perheenäitinä joutuu usein asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Periaatteessa se on helppoa - perhe on tärkein ja kaikki muu tulee perheen jälkeen - mutta käytännön tilanteissa se on usein hankalaa. Esimerkiksi juuri päätökset ajankäytöstä ovat vaikeita. Mikä on sellainen asia, johon oikeasti tarvitsee käyttää aikaa? Miten paljon aikaa siihen tarvitaan? Entä kun tunnit tuntuvat loppuvan vuorokaudesta - mikä on sellainen asia, jonka voi jättää tekemättä?

Syömisestä ja nukkumisesta tinkiminen kostautuu nopeasti. Töistä ei voi kovin paljon tinkiä ja lasten ja miehenhän piti olla se prioriteetti. Kotitöistä  voi tinkiä ajoittain, mutta lapsiperheessä ei loputtomiin. Perheenäidin vakiotinkiminen onkin usein omat menot: yhteydenpito ystäviin, oma liikunta, aika omalle ajattelulle.

(Ei se tietenkään ihan näin mene. Monta kertaa voisi helposti tinkiä kaikenlaisesta oikeasti turhasta - turhan monesta ruokakauppareissusta viikon aikana, jumittumisesta sosiaaliseen mediaan liian myöhään arki-iltana, työasioiden märehtimisestä kotisohvalla, kun niille ei siellä kuitenkaan mitään voi, turhien tavaroiden pyörittelemiseen kuluvasta ajasta. Samaan aikaan oikeasti tärkeä jää tekemättä: lapsen kuulumiset tulee kuunneltua vain puolella korvalla ja puolison kanssa keskusteleminen jää tunnelmaltaan Oy Perhe Ab:n johtoryhmän kokouksen tasolle.)

On vaikea muistaa, että osa tarpeista on oikeasti toissijaisia - keksittyjä tarpeita. Ja toisaalta, myös itselläni, sillä ihmisyksilöllä, joka minä olen, on oikeita omia tarpeita.

Tästä tuli pitkä johdanto, vaikka varsinainen pointtini oli varsin lyhyt: Olen oivaltanut, että myös hengelliset tarpeet ovat oikeita tarpeita. Ne eivät ole keksitty tai ylimääräinen juttu, vaan jotakin, jota oikeasti tarvitsen. Mikä tarkoittaa, että ehkä niitäkin pitäisi joskus priorisoida?

Aika hurjaa, itse asiassa.

Asetelma komerossa

Joitakin päiviä sitten  lasten kanssa tuli puhe seimiasetelmista. Ehdotin, että lapsethan voisivat rakentaa meille leluistaan seimiasetelman - sitten jouluksi, näin aikuisen tylsän hitaasta näkökulmasta. Puolen tunnin kuluttua sain kutsun tulla katsomaan Jeesus ja Maria -näyttelyä meidän vaatehuoneeseen. Sieltä löytyi asetelmaa moneen lähtöön, tässä Marian ilmestys:

Enkeli tässä ilmestyy Marialle, ei epäilystäkään. Marialla on kivan pirtsakka päivänvarjo.

Paimen, Maria ja Jeesus-vauva. Huomaa myös vaaleanpunainen aasi.

Enkeli, Maria ja Jeesus-vauva. Enkeli on varmaan tullut Marian luo kahville...

Itämaan tietäjä tuo lahjoja Jeesukselle. (Maria on valinnut tähän kuvaan kauniin pitsikoristeisen iltapuvun.)

Joosefia ei asetelmissa näkynyt. Meillä ei kuulemma ole tarpeeksi poikanukkeja.

Lastenkirkko

Pellavatukka on ollut sairaana. Se on tarkoittanut monta pitkää sisäpäivää ilman mahdollisuutta lumileikkeihin ja pulkkamäkeen, joita niin kovasti odotettiin. Sisäpäivien vuoksi olemme myös joustaneet siinä, että TV:tä ja tietokonetta on saanut käyttää huomattavasti tavallista enemmän - normaalisti meillä onkin aika tiukat rajoitukset.

Pellavatukka on vasta neljävuotias mutta tietää jo, että tietokoneelta löytyy hauskoja juttuja. Viimeisen viikon aikana hän on päässyt muutaman kerran käymään suosikkisivustollaan. Sivuston nimi on Lastenkirkko. Siellä lapsi voi luoda oman hahmon, joka sitten tutkii kirkkoa ja sen ympäristöä. Hauskinta kaikesta on se, että samaan aikaa liikkeellä olevat hahmot voivat jutella toisilleen - tosin hyvin rajoitetusti.

Pellavatukka tykkää käydä viemässä haudoille kukkia ja sytyttämässä kynttilöitä. Kellojen ja urkujen soittaminen, musiikin kuuntelu ja värittäminen ovat myös mieluisia. Sivuston pelit sen sijaan ovat nelivuotiaalle liian vaikeita.

Ritari Yrjänää kiinnostavat enemmän Legon sivut ja jotkut autopelit, Neiti Kevät puolestaan on innostunut sivuista, joilla voi suunnitella erilaisia asuja. Pikkusiskon innostamina he kuitenkin innostuivat myös seikkailemaan virtuaalikirkosta. Voi, mikä riemu siitä syntyikään, kun toinen pääsi kirkkoon kotikoneelta ja toinen äidin työläppäriltä. Oli nii-in hauskaa panna hahmot juoksemaan peräkkäin ja huutelemaan toisilleen kommentteja:

Onko koulussa kivaa?

Mennään kuuntelemaan virsiä.

Näin äidin näkökulmasta tuo on kiva sivusto, kun siellä ei ole mitään räiskimispelejä tai muita kamaluuksia. Onko siitä kodin kristillisen kasvatuksen apuvälineeksi? En oikein tiedä. Lapset eivät seikkaile netissä opiskellakseen tai tullakseen kasvatetuiksi, mutta ainahan sieltä saattaa jotakin tarttua mukaan. Pääasia, että on kivaa. Nelivuotias filosofini kyllä teki taas suuria oivalluksia kuunnellessaan Lastenkirkossa isoveljen lempivirttä (neidin oma määritelmä):

Äiti, myös ruotsalaiset ovat Jumalan kämmenellä.

Ei siistiä sisäreittiä

Olen lueskellut piispan runoja.

Tunnustan, että tartuin Helsingin tuoreen piispan Irja Askolan  myös tuoreeseen runokokoelmaan Tie vie, pyhä kantaa hiukan epäilevällä mielellä. Vaikka olin viime keväänä innolla kannattamassa häntä piispaksi ja uskon meidän tosiaan saaneen hyvän piispan, en oikein tiennyt, mitä runokirjan sivuilla odottaisi. Kävin lokakuussa kirjamessuilla kuuntelemassa Askolan haastattelua, ja siellä hän vaatimattomasti totesi runojen usein syntyvän käyttölyriikan tarpeeseen: syntymäpäiväonnitteluiksi, toimituksiin ynnä muuhun. Tämä kuulosti, no, hiukan arvaamattomalta. Uskaltauduin kuitenkin lukemaan.

Kannatti uskaltaa. En ole minkään sortin runoudentuntija, enkä osaa arvioida runoja hienoilla termeillä. Luen kuitenkin runoja toisinaan ja arvioin niitä itsekseni asteikolla kolahti - ei kolahtanut.

Askolan runot kolahtivat.

Askolan käyttämä kieli on miellyttävää, selkeää ja täsmällistä suomea ja luontevaa rytmiltään. Runot, jotka liittyvät kirkkovuoden kiertoon, puhuvat vaikeistakin asioista, jättävät tilaa ajattelulle mutta toisaalta eivät lukijaa hunningolle. Niistä saa kiinni mutta ne eivät selitä liikaa. Ne ovat ajassa, hetkessä kiinni - ja haastavat lukijansa. Eivät ehkä kieltä uudistavina kokeiluina, mutta sisällöltään ja sanomaltaan.

Lainaan tässä tuomiosunnuntaihin liitetyn runon:

Uskolla on ikävä maailmaan

se homehtuu jäädessään

vain sielun syvimpiin onkaloihin

se laimenee pysyessään

vain minussa ja minua varten.

Usko haluaa likaantua

tuntea tuskan ja toivottomuuden

pysyä lähellä sirpaleita ja säröjä

kulkea sinne,

missä vierailijoita ei kulje ruuhkaksi asti.

Kristitty löytää Kristuksen kasvot

kun hän katsoo silmiin

suoraan ja syvälle

nälkäistä, vangittua

syrjään sysättyä ja häpeällä merkittyä.

Heistä ei usko pääse irti

koska Kristuksen katsomiseen ei ole oikotietä

ei siistiä sisäreittiä

on vain ankara kohtalonyhteys:

     Hän läsnä vähimmissä

     siellä ja heissä tavattavissa.