Helsingin Taizé-tapahtuman kylkiäisenä punaisella puukirkolla oli eilen aamulla Taízé-perhemessu. Olin hyvissä ajoin lupautunut sinne avustamaan. Muu perhe oli partioretkillä, mutta kuusivuotias Pellavatukka tuli kanssani messuun.
Ensimmäisiä kertoja messussa avustaessani ajattelin, ettei lapsia voi silloin ottaa mukaan - ainakaan ilman isäänsä. Pellavatukka oli kuitenkin sisarustensa kanssa "avustajan apulaisena" jo kerran viime keväänä, ja hyvinhän tuo onnistui tälläkin kertaa. Piti pikkuisen nuuskia sakastia messun alla ja roikkua aika paljon äidin kädessä, mutta sitten tyttö malttoi istua rauhassa vieressäni tai sylissäni koko messun.
En ole koskaan käynyt Taizéssa tai tunne taizélauluja erityisen hyvin. Punaisella puukirkolla on kerran kuukaudessa pyhäillan messu, jossa niitä lauletaan, mutta olen käynyt siellä vain muutaman kerran. Olen pitänyt niistä ennenkin, mutta täytyy sanoa, että niiden hienous upposi oikein todella vasta eilen.
Kirkko oli melkein täysi. Lapsiperheitä oli vain muutamia, mutta sitten olikin kaikenikäistä väkeä: nuoria, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, sitä vanhempia, miehiä ja naisia. Pari kansainvälistäkin osallistujaa oli löytänyt tiensä paikalle. Laulut alkoivat alun pienen epäröinnin ja kirjojen riittämättömyyden jälkeen kaikua komeasti. Rukoustuohuksia aseteltaessa hiekkaan sali tihkui vahvoja tunteita. Ehtoollisella tuntui häkellyttävältä katsella sitä tuttujen, puolituttujen ja vieraiden kasvojen virtaa, joka virtasi eteen meidän luoksemme.
Kun väkeä oli noin paljon - odottamattoman paljon - ehtoollinen kesti aika pitkään. Pellavatukka istui etupenkissä ja katseli meitä kiinteästi. Sitten ihan viimeisenä hän hipsutti vierelleni ja sai myös ehtoollisleivän.
Sitä en kyllä tiedä, oliko tuo ihan kaikken onnistunein perhemessu. Sellaiseksi se oli kovin pitkä, tunti ja kymmenen minuuttia, ja huomasinkin, että Pellavatukan eskarikaveri oli kadonnut penkistä kesken messun. (Tietysti pituus johtui osittain tuosta osallistujien suuresta lukumäärästä.) Laulutkin olivat tietysti lapsille vieraita. Sen sijaan niille perheille, joissa vanhemmat kaipasivat osallistua Taizé-messuun, se oli oikein hyvä messu. Lapset oli huomioitu siellä monella tapaa. Mieleenpainuvinta taisi olla kesken messun lapsille jaetut kirjekuoret, joista löytyi askartelutarpeet kartonkienkeliin. Pellavatukkakin askarteli sellaisen.
Jälkikäteen kyselin tytöltä, mitä hän oli tykännyt messusta. Miettiväisenä Pellavatukka vastasi:
Se oli vähän erilainen kirkko. Ne haavit oli vasta siellä ovella ja sitten siellä laulettiin niitä lautalauluja. Ne kynttilät oli kivoja.
Totta. Kolehti kerättiin vasta poistuessa ja kyllä, aluksi laulettiin Laudate omnes gentes...
maanantai 1. lokakuuta 2012
torstai 27. syyskuuta 2012
Tutkijan uskosta
Joitakin viikkoja sitten väitöskirjaohjaajani kysyi minulta suoraan, millainen vakaumus minulla on. Mihin uskon tai en usko? Vastasin lyhyesti olevani kristitty - enkä halunnut keskustella asiasta enempää. Suorastaan hämmästyin sitä nihkeyttä, mitä tunsin tuota kysymystä kohtaan tässä yhteydessä.
Olisihan minun pitänyt tietää, että kysymys on tulossa. Minähän tutkin muutaman muun oppiaineen ohella uskonnon ja elämänkatsomustiedon ympäristöopetusta. Lisäksi kysymys tuli sellaisen henkilön suusta, jonka tapoihin opettajana kuuluu kertoa omista sitoumuksistaan ja suhtautumisistaan varsin avoimesti. Olen tiennyt jo 19 vuotta esimerkiksi sen, ettei hän kuuluu kirkkoon.
Ja siinähän varmaan onkin selitys sille, miksi olen nihkeä kertomaan vakaumuksestani: jaamme ohjaajani kanssa saman maaperän monessa asiassa mutta emme tässä. Vaikka ohjaajani, aiempi opettajani on aina suhtautunut kunnioittavasti erilaisiin vakaumuksiin ja ylipäätään ihmisiin, perustutkintoajoiltani muista epämiellyttävän tunteen, kun kristinuskosta irtisanoutuneet opiskelutoverini kritisoivat uskontoani. Eivät minulle henkilökohtaisesti - eivät he varmaan edes tienneet epämääräisestä ja piilotellusta vakaumuksestani - vaan yleisesti. Lauseet olivat monimutkaisia ja vilisivät hienoja sanoja, mutta keskeinen viesti oli minun korvissani jotakin tämän tyyppistä: Kirkko on paha. Uskovaiset ovat tyhmiä. Objektiivista ja avarakatseista ajattelua? Enkä minä uskaltanut asettaa itseäni ristituleen vastaamalla keskusteluun mitenkään.
Onneksi ihmisen ei tarvitse pysyä ikuisesti 20-vuotiaana...
Olen ollut viime viikot erittäin hyvällä laadullisen tutkimuksen kurssilla. Muiden asioiden lomassa olemme keskustelleet autoetnografiasta laadullisen tutkimuksen menetelmänä. Kurssin opettaja peräänkuulutti sitä, että tutkijan tulee kertoa omista taustoistaan, perusolettamuksistaan ja vakaumuksellisista asioistaan tutkimusraportissa. Esimerkiksi juuri vahva uskonnollinen vakaumus on asia, joka pitää käsitellä tieteellisessä tekstissä auki: olen tätä, se vaikuttaa ajatteluuni ja mielenkiinnon kohteisiini näin mutta tekstiini voi luottaa, koska otan tämän huomioon ja analyysissani teen näin ja näin.
Yksinkertaista? Mietin, olenko koskaan, siis koskaan lukenut tieteellistä artikkelia, jossa kirjoittaja olisi ilmaissut oman uskonnollisen vakaumuksensa. Ei tule mieleen. Väitöskirjoissa usein kertoillaan omista taustoista enemmän, etenkin ns. tutkivien opettajien tapauksissa. En silti muista niissä puhutun uskonnosta. Voi olla, että olen lukenut vähän ja huonosti. Luulen kuitenkin, että vakaumukselliset kannanotot ovat aika harvinaisia tieteellisissä teksteissä.
Mietin, miten oma vakaumukseni vaikuttaa tutkimukseni luotettavuuteen. Laadullisessa tutkimuksessa lähdetään yleensä siitä, että objektiivinen ei voi olla mutta ollakseen luotettava tutkimuksessa pitää noudattaa reiluuden periaatetta: erilaisten aineistosta nousevien äänten tulee päästä kuuluviin. Vaikka minulla on tietynlainen kanta aihepiiriin, uskon pystyväni tarkastelemaan aineistoani monipuolisesti - tekemään luotettavaa tutkimusta. Tämä lienee asia, joka kannattaa kirjoittaa auki ainakin itseä varten - jo pelkästään siksi, että se askarruttaa ja liittyy tutkimuksen aiheeseen.
Vaan miten vaikuttaa uskottavuuteeni tutkijana se, jos kerron kristillisestä vakaumuksestani tai jos en kerro? Sitä sietää vielä miettiä.
Olisihan minun pitänyt tietää, että kysymys on tulossa. Minähän tutkin muutaman muun oppiaineen ohella uskonnon ja elämänkatsomustiedon ympäristöopetusta. Lisäksi kysymys tuli sellaisen henkilön suusta, jonka tapoihin opettajana kuuluu kertoa omista sitoumuksistaan ja suhtautumisistaan varsin avoimesti. Olen tiennyt jo 19 vuotta esimerkiksi sen, ettei hän kuuluu kirkkoon.
Ja siinähän varmaan onkin selitys sille, miksi olen nihkeä kertomaan vakaumuksestani: jaamme ohjaajani kanssa saman maaperän monessa asiassa mutta emme tässä. Vaikka ohjaajani, aiempi opettajani on aina suhtautunut kunnioittavasti erilaisiin vakaumuksiin ja ylipäätään ihmisiin, perustutkintoajoiltani muista epämiellyttävän tunteen, kun kristinuskosta irtisanoutuneet opiskelutoverini kritisoivat uskontoani. Eivät minulle henkilökohtaisesti - eivät he varmaan edes tienneet epämääräisestä ja piilotellusta vakaumuksestani - vaan yleisesti. Lauseet olivat monimutkaisia ja vilisivät hienoja sanoja, mutta keskeinen viesti oli minun korvissani jotakin tämän tyyppistä: Kirkko on paha. Uskovaiset ovat tyhmiä. Objektiivista ja avarakatseista ajattelua? Enkä minä uskaltanut asettaa itseäni ristituleen vastaamalla keskusteluun mitenkään.
Onneksi ihmisen ei tarvitse pysyä ikuisesti 20-vuotiaana...
Olen ollut viime viikot erittäin hyvällä laadullisen tutkimuksen kurssilla. Muiden asioiden lomassa olemme keskustelleet autoetnografiasta laadullisen tutkimuksen menetelmänä. Kurssin opettaja peräänkuulutti sitä, että tutkijan tulee kertoa omista taustoistaan, perusolettamuksistaan ja vakaumuksellisista asioistaan tutkimusraportissa. Esimerkiksi juuri vahva uskonnollinen vakaumus on asia, joka pitää käsitellä tieteellisessä tekstissä auki: olen tätä, se vaikuttaa ajatteluuni ja mielenkiinnon kohteisiini näin mutta tekstiini voi luottaa, koska otan tämän huomioon ja analyysissani teen näin ja näin.
Yksinkertaista? Mietin, olenko koskaan, siis koskaan lukenut tieteellistä artikkelia, jossa kirjoittaja olisi ilmaissut oman uskonnollisen vakaumuksensa. Ei tule mieleen. Väitöskirjoissa usein kertoillaan omista taustoista enemmän, etenkin ns. tutkivien opettajien tapauksissa. En silti muista niissä puhutun uskonnosta. Voi olla, että olen lukenut vähän ja huonosti. Luulen kuitenkin, että vakaumukselliset kannanotot ovat aika harvinaisia tieteellisissä teksteissä.
Mietin, miten oma vakaumukseni vaikuttaa tutkimukseni luotettavuuteen. Laadullisessa tutkimuksessa lähdetään yleensä siitä, että objektiivinen ei voi olla mutta ollakseen luotettava tutkimuksessa pitää noudattaa reiluuden periaatetta: erilaisten aineistosta nousevien äänten tulee päästä kuuluviin. Vaikka minulla on tietynlainen kanta aihepiiriin, uskon pystyväni tarkastelemaan aineistoani monipuolisesti - tekemään luotettavaa tutkimusta. Tämä lienee asia, joka kannattaa kirjoittaa auki ainakin itseä varten - jo pelkästään siksi, että se askarruttaa ja liittyy tutkimuksen aiheeseen.
Vaan miten vaikuttaa uskottavuuteeni tutkijana se, jos kerron kristillisestä vakaumuksestani tai jos en kerro? Sitä sietää vielä miettiä.
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Enkeli paistaa pizzaa
Ritari Yrjänä on nyt peruskoulun kolmannella luokalla ja vieläpä uudessa koulussa. Kolmasluokkalaisen elämässä on paljon uusia asioita: uuden koulun, uusien opettajien ja uusien kaverien lisäksi uusia oppiaineita sekä se, että läksyjä tulee monesta eri aineesta kerralla. Nyt alkusyksystä erityistä päänvaivaa on ollut uskonnonläksyistä.
"Äiti, ussanläksyt on tosi vaikeita", ritari Yrjänä on huokaillut useampana viikkona. Se on ollut kyllä totta, mutta lisäksi minusta ne ovat olleet aika mielenkiintoisia. Toivottavasti jälkikäteen ajateltuna Yrjänästäkin.
Ritari Yrjänä on joutunut tekemään paljon minä-tehtäviä, joissa omaa itseä ja omaa elämää on pitänyt pohtia tietystä näkökulmasta. Mistä sinulla tulee riitaa vanhempiesi kanssa? Mikä on kallein aarteesi ja miten pidät siitä huolta? Vaikein tehtävä taisi olla se, jossa piti miettiä, millainen hän olisi, jos hän olisi syntynyt tytöksi. Siitä meillä keskusteltiin kotona monena iltana. Lopputulos oli, että tehtäväkirjaan syntyi piirros ja kuvaus vaaleatukkaisesta, siniseen mekkoon pukeutuneesta tytöstä, joka olisi hyvä matematiikassa.
Ritari Yrjänä ei ole erityisen innostunut itsensä analysoimisesta - onkohan se yleensäkin enemmän tyttöjen laji? - mutta luulen, että läksyjen kirvoittamat yhteiset keskustelut ovat olleet lopulta hänestä kuitenkin mukavia. Samalla on tullut todistetuksi, että Yrjänän tavassa tehdä läksyt olohuoneen lattialla tai ruokapöydän ääressä oman huoneen sijaan on myös hyvät puolensa. Siskotkin innostuivat pohtimaan, onko kallein aarre joku tavara vai voiko se tarkoittaa myös ihmisiä.
Yrjänä päätyi siihen, että hänen kallein aarteensa on oma perhe.
Loppukevennyksenä kerrottakoon, että kaikki uskonnonläksyt eivät ole olleet vaikeita. Ihan ensimmäisenä läksynä oli piirtää vihkoon kuva jostakin Raamatun tapahtumasta. Silmät vilkkuen Yrjänä kertoi, että kuvaan saisi lisätä jotakin hassua. Kynä suhisi ja piirros syntyi. Kuvassa on Jeesus, enkeli, radio, kännykkä ja koko joukko lampaita. Lisäksi on kaksi puhekuplaa, yhden lampaan ajatuskupla "Mul on nälkä" ja Jeesuksen tokaisu enkelille "Pidä huolta lampaista." Kuvateksti kuuluu näin:
Jeesus on lähdössä etsimään kadonnutta lammasta. Muut lampaat kuuntelevat sillä aikaa radiota. Enkeli paistaa pizzaa.
Kyllä lampaiden kelpaa.
"Äiti, ussanläksyt on tosi vaikeita", ritari Yrjänä on huokaillut useampana viikkona. Se on ollut kyllä totta, mutta lisäksi minusta ne ovat olleet aika mielenkiintoisia. Toivottavasti jälkikäteen ajateltuna Yrjänästäkin.
Ritari Yrjänä on joutunut tekemään paljon minä-tehtäviä, joissa omaa itseä ja omaa elämää on pitänyt pohtia tietystä näkökulmasta. Mistä sinulla tulee riitaa vanhempiesi kanssa? Mikä on kallein aarteesi ja miten pidät siitä huolta? Vaikein tehtävä taisi olla se, jossa piti miettiä, millainen hän olisi, jos hän olisi syntynyt tytöksi. Siitä meillä keskusteltiin kotona monena iltana. Lopputulos oli, että tehtäväkirjaan syntyi piirros ja kuvaus vaaleatukkaisesta, siniseen mekkoon pukeutuneesta tytöstä, joka olisi hyvä matematiikassa.
Ritari Yrjänä ei ole erityisen innostunut itsensä analysoimisesta - onkohan se yleensäkin enemmän tyttöjen laji? - mutta luulen, että läksyjen kirvoittamat yhteiset keskustelut ovat olleet lopulta hänestä kuitenkin mukavia. Samalla on tullut todistetuksi, että Yrjänän tavassa tehdä läksyt olohuoneen lattialla tai ruokapöydän ääressä oman huoneen sijaan on myös hyvät puolensa. Siskotkin innostuivat pohtimaan, onko kallein aarre joku tavara vai voiko se tarkoittaa myös ihmisiä.
Yrjänä päätyi siihen, että hänen kallein aarteensa on oma perhe.
Loppukevennyksenä kerrottakoon, että kaikki uskonnonläksyt eivät ole olleet vaikeita. Ihan ensimmäisenä läksynä oli piirtää vihkoon kuva jostakin Raamatun tapahtumasta. Silmät vilkkuen Yrjänä kertoi, että kuvaan saisi lisätä jotakin hassua. Kynä suhisi ja piirros syntyi. Kuvassa on Jeesus, enkeli, radio, kännykkä ja koko joukko lampaita. Lisäksi on kaksi puhekuplaa, yhden lampaan ajatuskupla "Mul on nälkä" ja Jeesuksen tokaisu enkelille "Pidä huolta lampaista." Kuvateksti kuuluu näin:
Jeesus on lähdössä etsimään kadonnutta lammasta. Muut lampaat kuuntelevat sillä aikaa radiota. Enkeli paistaa pizzaa.
Kyllä lampaiden kelpaa.
maanantai 10. syyskuuta 2012
Matti-papin opetukset
Keksin pari viikkoa sitten lainata kirjastosta Matti-papin muistelmat. Matti-pappi - sillä nimellä opin hänet lapsena tuntemaan - oli kirkkoherrana punaisen puukirkon seurakunnassa silloin, kun minä olin pikkutyttö. Itse asiassa hän oli kirkkoherra jo ennen kuin minä synnyin, ja jatkoi sellaisena siihen asti, kunnes kirjoitin ylioppilaaksi. (Muistan tämän näin täsmälleen, koska olimme samalla Viron matkalla hänen ensimmäisenä eläkepäivänään kesällä 1992.)
Ennen rippikouluikää Matti-pappi oli melko lailla kaikki papit, jotka tiesin. Matti-pappi esitteli kirkkoa koululuokalleni ja vieraili partiotapahtumissa. Muita kontakteja kirkkoon minulla ei juuri ollutkaan - perheenihän ei käynyt edes joulukirkossa. Muistelmia selaillessa hoksasin, että Matti on aikanaan vaikuttanut hyvin vahvasti siihen mielikuvaan, joka minulla kirkosta on: seurakunnasta lämpimänä ja varsin suvaitsevaisena yhteisönä, ja kirkosta paikkana, jonne olen tervetullut.
Muistelmista käy ilmi, että punaisen puukirkon seurakunnassa puuhattiin kovasti uudistuksia 70- ja 80-luvuilla. Ensinnäkin kirkosta tuli tosiaan punainen. Toiseksi, penkit vaihdettiin liikuteltaviin tuoleihin ja alttari irrotettiin takaseinästä. Monia muitakin uudistuksia tehtiin, mm. kehitysvammaisten toimintaa kehitettiin paljon. Seurakunta piti tiivistä yhteyttä kaupunginosan yhdistyksiin.
Itse en tietenkään muista mitään noista. Sen sijaan muistan, että meillä partiolaisilla oli jonkinlainen erityisasema Matti-papin silmissä - siltä se ainakin tuntui - olihan hän itsekin vanha partiolainen. Ainakin kerran, mutta ehkä useamminkin, Matti-pappi oli joulupukkina lippukuntamme joulujuhlassa. Sujuvalta tarinankertojalta roolin esittäminen kävi hyvin luontevasti... "Muistakaa lapset, että PUURO ON HYVÄÄ", oli joulupukin tärkeä terveinen.
Toki nuoret partiojohtajat joskus vähän ärsyyntyivät hyvää tarkoittavan kirkkoherran neuvoista tai asioihin puuttumisesta, mutta yleisesti ottaen häntä kovasti arvostettiin. Kun kirkkoherra sitten vaihtui, olimme ihmeissämme, kun uusi kirkkoherra ei automaattisesti tullutkaan joulujuhlaamme - saati että olisi esiintynyt joulupukkina.
Muista tarinoista erityisesti mieleeni on jäänyt kerta, kun koulun kanssa vierailimme punaisella puukirkolla. Matti esitteli kirkkoa ja muun muassa alttaritaulua.
(Kuva on melkoisen suttuinen, mutta minulla ei ole tähän hätään parempaa.) Joka tapauksessa, kuvassa on Jeesus ja taustalla - no, joitakin kuvioita. Matti-pappi kertoi meille pienestä pojasta, joka oli taulua katseltuaan todennut, että sehän on kartta ja Jeesus siinä siunaa meidän kotikaupunginosaamme.
Tarina kerrottiin sellaisella vakuuttavuudella, että edelleen 30 vuotta myöhemmin ajattelen joka kerta taulua katsoessani, että siinä se Jeesus nyt siunaa näitä meidän kotikortteleita. Muistelmista kävi ilmi, että sehän oli tuttu naapurin poika, joka tämän oli Matille lausahtanut.
Matti-pappi on jo iäkäs mutta ainakin viime talvena hän vaikutti vielä hyvävointiselta. Sinnikkäästi olen aina tervehtinyt häntä, jos olemme osuneet vastakkain kadulla tai muualla, vaikka vuosien varrella olen jossakin vaiheessa selvästi luiskahtanut hänen muististaan. Ei se haittaa.
Ennen rippikouluikää Matti-pappi oli melko lailla kaikki papit, jotka tiesin. Matti-pappi esitteli kirkkoa koululuokalleni ja vieraili partiotapahtumissa. Muita kontakteja kirkkoon minulla ei juuri ollutkaan - perheenihän ei käynyt edes joulukirkossa. Muistelmia selaillessa hoksasin, että Matti on aikanaan vaikuttanut hyvin vahvasti siihen mielikuvaan, joka minulla kirkosta on: seurakunnasta lämpimänä ja varsin suvaitsevaisena yhteisönä, ja kirkosta paikkana, jonne olen tervetullut.
Muistelmista käy ilmi, että punaisen puukirkon seurakunnassa puuhattiin kovasti uudistuksia 70- ja 80-luvuilla. Ensinnäkin kirkosta tuli tosiaan punainen. Toiseksi, penkit vaihdettiin liikuteltaviin tuoleihin ja alttari irrotettiin takaseinästä. Monia muitakin uudistuksia tehtiin, mm. kehitysvammaisten toimintaa kehitettiin paljon. Seurakunta piti tiivistä yhteyttä kaupunginosan yhdistyksiin.
Itse en tietenkään muista mitään noista. Sen sijaan muistan, että meillä partiolaisilla oli jonkinlainen erityisasema Matti-papin silmissä - siltä se ainakin tuntui - olihan hän itsekin vanha partiolainen. Ainakin kerran, mutta ehkä useamminkin, Matti-pappi oli joulupukkina lippukuntamme joulujuhlassa. Sujuvalta tarinankertojalta roolin esittäminen kävi hyvin luontevasti... "Muistakaa lapset, että PUURO ON HYVÄÄ", oli joulupukin tärkeä terveinen.
Toki nuoret partiojohtajat joskus vähän ärsyyntyivät hyvää tarkoittavan kirkkoherran neuvoista tai asioihin puuttumisesta, mutta yleisesti ottaen häntä kovasti arvostettiin. Kun kirkkoherra sitten vaihtui, olimme ihmeissämme, kun uusi kirkkoherra ei automaattisesti tullutkaan joulujuhlaamme - saati että olisi esiintynyt joulupukkina.
Muista tarinoista erityisesti mieleeni on jäänyt kerta, kun koulun kanssa vierailimme punaisella puukirkolla. Matti esitteli kirkkoa ja muun muassa alttaritaulua.
Punaisen puukirkon alttaritaulu
(Kuva on melkoisen suttuinen, mutta minulla ei ole tähän hätään parempaa.) Joka tapauksessa, kuvassa on Jeesus ja taustalla - no, joitakin kuvioita. Matti-pappi kertoi meille pienestä pojasta, joka oli taulua katseltuaan todennut, että sehän on kartta ja Jeesus siinä siunaa meidän kotikaupunginosaamme.
Tarina kerrottiin sellaisella vakuuttavuudella, että edelleen 30 vuotta myöhemmin ajattelen joka kerta taulua katsoessani, että siinä se Jeesus nyt siunaa näitä meidän kotikortteleita. Muistelmista kävi ilmi, että sehän oli tuttu naapurin poika, joka tämän oli Matille lausahtanut.
Matti-pappi on jo iäkäs mutta ainakin viime talvena hän vaikutti vielä hyvävointiselta. Sinnikkäästi olen aina tervehtinyt häntä, jos olemme osuneet vastakkain kadulla tai muualla, vaikka vuosien varrella olen jossakin vaiheessa selvästi luiskahtanut hänen muististaan. Ei se haittaa.
keskiviikko 5. syyskuuta 2012
Uusi alku
Kyllä, on aika. Päätin siirtää blogini uuteen alustaan. Vanha blogi on edelleen tallessa osoitteessa uskoaetsimassa.vuodatus.net, mutta en jaksa Vuodatuksen suuren kuvakadon jälkeen lähteä sitä enää korjailemaan tai jatkamaan. Lähden mieluummin pikku hiljaa opettelemaan tämän uuden alustan käyttöä. Ulkoasua ynnä muuta olisi täällä näemmä melko helppo muokata - kunhan ehdin.
Siirsin vanhat tekstitkin tänne. Kommentit eivät ikävä kyllä seuranneet mukana. Toivottavasti täällä uudessa osoitteessa on kuitenkin edessä yhtä antoisia keskusteluita kuin vanhassakin on vuosien varrella käyty.
***
Viime päivien hämmästyttävin hengelliseen elämään jotenkin kytkeytyvä kuuluminen: Opin, että 60-luvulla Punainen puukirkko on ollut HARMAA. En ole vieläkään toipunut tästä tiedosta.
Kun kirkko oli sitten 70-luvun alussa maalattu punaiseksi (perinteinen puukirkon väri, tai ainakin yksi niistä, luulin minä), oli joku moitiskellut kirkkoherralle, että kirkko näyttää työväentalolta. Kirkkoherra oli siihen todennut, että toivottavasti se on myös työväen talo.
Siirsin vanhat tekstitkin tänne. Kommentit eivät ikävä kyllä seuranneet mukana. Toivottavasti täällä uudessa osoitteessa on kuitenkin edessä yhtä antoisia keskusteluita kuin vanhassakin on vuosien varrella käyty.
***
Viime päivien hämmästyttävin hengelliseen elämään jotenkin kytkeytyvä kuuluminen: Opin, että 60-luvulla Punainen puukirkko on ollut HARMAA. En ole vieläkään toipunut tästä tiedosta.
Kun kirkko oli sitten 70-luvun alussa maalattu punaiseksi (perinteinen puukirkon väri, tai ainakin yksi niistä, luulin minä), oli joku moitiskellut kirkkoherralle, että kirkko näyttää työväentalolta. Kirkkoherra oli siihen todennut, että toivottavasti se on myös työväen talo.
torstai 26. heinäkuuta 2012
Jopas jotakin!
Vuodatus näyttää pelittävän! Johan tässä useampi viikko vierähti ilman, että se toimi. Täytyy ihan kokeilla, toimiiko tämä nyt oikeasti.
Paljon on kaikenlaisia aiheenpoikasia vilahdellut kesäloman aikana mielessä, mutta eipä niistä ole voinut kirjoittaa, kun ei blogiin päässyt. (Ja nyt kun vielä muistaisi, mitä ne olivat.) Harkitsin jo uuden blogin perustamista johonkin toiseen alustaan. Harkitsen sitä edelleen, mutta ainakin toistaiseksi mennään vielä täällä.
Aurinkoisia kesäpäiviä sinulle, lukijani, jos tänne nyt eksyt! Säätieteilijätkin lupaavat ainakin paria lämmintä päivää!
tiistai 3. heinäkuuta 2012
Kirkkobongausta Tampereella
Palasimme eilen illalla kahden päivän Tampereen visiitiltä. Retkeä oli sekä lupailtu että odotettu kauan. Paljon ehdimmekin nähdä ja tehdä kahdessa päivässä - esimerkiksi bongata kaksi kirkkoa. Kamera onneton unohtui mökille, mutta kerrottakoon nyt ilman kuvia:
Tampereen Tuomiokirkko oli itsestään selvästi toivelistalla. Lasten pikkuserkku konfirmoitiin siellä eilen. Emme kyenneet ehtimään perille ajoissa osallistuaksemme konfirmaatiomessuun, mutta kirkon kävimme silti katsastamassa matkalla rippijuhliin. - Se on kaikista Suomen kirkoista, ei kun kaikista maailman kirkoista se kirkko, joka mua oikeesti kiinnostaa nähdä, totesi ritari Yrjänä viime viikolla.
Kirkko on lapsille tuttu kuvakirjasta Siipirikko ei voi lentää ja hauska olikin huomata, miten innostuneina lapset tekivät havaintoja kirkon maalauksista. Seinämaalausten lisäksi lasimaalaukset herättivät ihastusta. Enckellin alttaritaulu herätti sen sijaan paljon hämmästystä, melkeinpä lievää pelkoa. - Se oli aika hurja se taulu siellä edessä, muisteli Pellavatukka vielä tänään. - Mä luulen, että ne ihmiset oli heränneet eloon. Kun niillä oli ihoa. Mutta miksiköhän niillä oli valkoiset vaatteet?
- Sekin oli aika jännä se Kuoleman puutarha, lisäsi Pellavatukka.
Rippijuhlien jälkeen ehdimme vielä käydä tutustumassa työväenmuseo Werstaaseen ja samalla kertaa Lasten katedraaliin. Jo kirkon ulkopuolelle sijoitetut lampaat (patsaat, ei sentään elävät) herättivät lasten kiinnostuksen. Sisällä meidät otettiin iloisen ystävällisesti vastaan. Katselimme Mooseksen ja Jeesukseen vaiheisiin liittyviä nukkeasetelmia ja kuuntelimme musiikkia. Kirkko oli viehättävä ja lapsille rakennetut tekemiset ja katsomiset huolella ja taitavasti toteutettu. Sai koskea, kokeilla ja tehdäkin itse.
Sain houkuteltuani mukaan myös kummipoikani perheen, mitä voi pitää jonkinlaisena saavutuksena ainakin kummipojan kymmenvuotiaan isosiskon kohdalla. Tyttö oli nimittäin juuri julistanut suureen ääneen, ettei aio käydä ainakaan katsomassa yhtään kirkkoa, koska hän ei tykkää kirkoista. Katedraali nukkeineen ja lampaineen oli kuitenkin sen verran mukavaa katsottavaa, että hän armollisesti myönsi sen olleen ihan ookoo.
Asetelmat kiinnostivat omia lapsiani - onhan heillä itselläänkin kokemusta hieman vastaavien tekemisestä
- mutta emme kyllä ehtineet käyttää niiden tutkimiseen niin paljon aikaa, kuin olisi voinut toivoa. Päivä alkoi olla pitkällä ja kummipoika sisarineen kärsimättömiä pääsemään jäätelölle. - Mä olisin kyllä leikkinyt niillä leluilla kauemminkin, seurueen ainoa leikki-ikäinen Pellavatukka huokaisi jälkikäteen haikeana ajatellen lasten alttarin houkuttelevia tavaroita.Suosittelen lämpimästi Lasten katedraalia vierailukohteeksi kaikille leikki-ikäisille perheineen! Ja kyllähän se toki sopii myös hieman vanhemmille ja nuoremmille... Kirkko tarjoaa mainion lepohetken sekä lapselle että vanhemmalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)