Pyhän kaipuu

Hiljainen viikko.

Blogini alkutaipaleella kirjoitin kerran siitä, miten välillä, jos messuun osallistumisen väli venähtää kovin pitkäksi, kirkonkellot alkavat soida korvien välissä. Nyt on melko lailla sellainen olo. Kaipaisin niin kovasti, kovasti pyhää hetkeä ja hiljentymistä.

Tässä talvella on ollut kaikenlaista. Lumi toi mukanaan huolta marras-joulukuun vaihteessa, ja pieni huoli on jatkuvasti läsnä. Omalle perheelle kuuluu vain hyvää, mutta lähipiiristä löytyy huolenaihetta. Meillä on jonkinlainen kevyt valmiustila jatkuvasti päällä. Suunnitelmia pitää voida muuttaa nopeasti.

Melkein pelolla odotan pääsiäistä. Saanko, pääsenkö nyt kirkkoon? Uskallanko odottaa mitään? Entä, jos kovasti odotan ja sitten en taas pääsekään? Entä, jos pääsen ja sitten en osaakaan saada siitä mitään, koska olen odottanut liikaa? Onko kohtuutonta harmistua siitä, että ei pääse pääsiäiskirkkoon?

Hetkessä eläminen on vaikeaa juuri silloin, kun pitäisi osata elää hetkessä.

Sulaisi edes se lumi. Vaikka talvesta tykkäänkin, olisi kevään aika jo tulla.

Värit kertovat virpomisvitsassa

Kuusivuotias Pellavatukka odottaa kovasti pääsiäistä. Ennen pääsiäistä mukavinta on tietenkin palmusunnuntai, jolloin pääsee virpomaan. Meillä on huomenna oikeat virpomisvitsatalkoot - omien lasten lisäksi kuusi muuta askartelijaa on tulossa koristelemaan vitsoja.

Pellavatukka otti kuitenkin jo eilen varaslähdön ja koristeli ensimmäisen oksan. Tällainen siitä tuli:

Koristeet eivät ole sattumanvaraisia vaan ne etenevät kronologisesti. Ylinnä on arki ja paastonaika, sitten (musta) pitkäperjantai, (vihreä ja oranssi) pääsiäinen ja alinna (keltainen ja punainen) vappu. Aika hieno tulkinta kevään merkkitapahtumista!

Kun ei voi auttaa

Päivän hyvä työ on mukava tehdä, silloin kun tilaisuus sellaiseen osuu sopivasti kohdalle ja omat taidot ja voimat riittävät sen toteuttamiseen. Tekijäkin saa hyvän mielen, kun pystyy olemaan jollekulle toiselle avuksi tai iloksi.

Aina toista ei kuitenkaan voi auttaa, vaikka haluaisi. Lähipiiriimme kuuluvassa perheessä on edelleen vaikeaa. Olen huolissani, mutta murehtimisesta ei ole hyötyä. Voin satunnaisesti olla avuksi lastenhoidossa tai kuunnella huolia, mutta itse ongelmaan minulla ei ole ratkaisua. En edes tiedä, onko siihen oikeaa ratkaisua.

Joskus elämässä on tilanteita, joissa kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. On vain yritettävä valita niistä vähiten huono ja elettävä eteenpäin.

Tänään noudatan mm:n neuvoa: päivän hyvä työni on rukoilla tuon perheen puolesta. Juuri muuta en pysty heidän hyväkseen tekemään.

Rukoilevat suomalaiset

Eilisillan TV-tarjonnan pohjalta olisi mahdollisuus ajankohtaiseenkin kommentointiin, mutta en jaksa enkä viitsi siihen ainakaan tänään ruveta. Sen sijaan vinkkaan melkein parin viikon takaiseen lehtijuttuun, jonka itse huomasin vasta äsken: Näin suomalaiset rukoilevat.

Noiden ihmisten kertomukset olivat minusta sympaattisia ja kiinnostavia. Hauskasti tuli esille se, että uskonnosta riippumatta rukouksesta löytyy samoja elementtejä.

Päivän hyvä työ

Näin ensimmäisen paastoviikon jäljiltä täytyy todeta, että on paljon helpompi lakata käyttämästä hunajaa teessä kuin tehdä joka päivä jokin erityinen hyvä työ. Huolimatta siitä, että hunaja teessä on yksi elämän suuria pieniä nautintoja.

Ensinnäkin, jotta voi tehdä hyviä töitä, täytyy määritellä, mikä on hyvä työ.

• Pitääkö sen olla hyödyllistä vai käykö ihan silkka ilahduttaminen? Kyllä jälkimmäiselle.
• Pitääkö työ olla erikseen mietitty, vai käykö sellainen auttaminen, jonka tekisin muutenkin? Tapauskohtaista. Se että työ vaatii hiukan vaivannäköä on ehkä parempi kriteeri kuin se, tekisinkö asian muutenkin. Niin kuin vaikka siskon kukkien kastelu, kun hän on matkoilla. Siskolla on paljon kukkia. Toisaalta, ensisijaisesti toivoisin oppivani paremmin huomaamaan, milloin voin olla muille avuksi, joten se puoltaisi erikseen mietittyjä tekoja.
• Kehen tai keihin hyvä työ voi kohdistua, tai siis lasketaanko omalle perheelle tehdyt palvelukset? Hankala kysymys. Perheenäiti pääsisi aika helpolla tällaisessa kampanjassa, jos jokainen oman perheen auttaminen laskettaisiin hyväksi työksi. Päädyin siihen, että oma perhe sopii kohteeksi vain erityistapauksissa.

Eilen tein hyvin konkreettisen hyvän työn. Jos se nyt sitten oli hyvä teko.

Jossakin tuolla alla on portaat.

On, on siellä!

Läheisen juna-aseman lähellä on portaat, joilla ei ole ns. talvikunnossapitoa. Siitä huolimatta kymmenet ihmiset kulkevat portaista läpi talven. Keksin, että minäpä menen portaille lapion kanssa ja lapioin ne lumesta.

Se oli kuitenkin helpommin ideoitu kuin tehty. Portaat olivat suurimmalta osalta niin paksussa jäässä, ettei kevyt lapioni pärjännyt sille ollenkaan. Sain kuitenkin kaivettua toiseen laitaan esille kapean kulkuväylän.

Vaan oliko tuo nyt sitten hyvä teko? Entä jos joku intoutuu kulkemaan portaita juuri tuon kaivamani väylän takia ja liukastuu pahasti? Toisaalta tiedän, että ihmiset kulkevat tuosta kuitenkin. Ehkäpä kaivamani reitti sentään tekee niiden ihmisten kulkemisesta turvallisempaa ja ilahduttaa kiireistä töihin kiiruhtajaa?

Ei ole helppoa hyvien tekojen tekijällä. Hauskaa kuitenkin!

Seurakunta, missä olet?

Mikä oikein on seurakunta ja miten siihen kuulutaan, paitsi asumalla, pysymällä rekistereissä ja maksamalla veroa?

Silloin, kun istuin Punaisen puukirkon nimeä kantavan seurakunnan seurakuntaneuvostossa, tuntui minusta, että tunsin paljon seurakuntalaisia. Ensinnäkin, tunsin tietysti kaikki työntekijät. Toiseksi, tunsin luottamustehtäväni kautta seurakuntaneuvoston jäsenet ja lisäksi koko joukko muita seurakunnan aktiiveja tunsi minut. En silloinkaan ollut varsinaisesti ahkera messussa kävijä, mutta yritin pitää osallistumisvälit kohtuullisen pituisena ja lisäksi koin tärkeäksi, että käyn edes silloin tällöin kuuntelemassa jokaisen seurakunnan papin saarnaa.

Viime sunnuntaina olin Pellavatukan ja ritari Yrjänän kanssa avustamassa perhemessussa tiilikirkolla. Kirkonpenkistä löytyi runsaasti tuttuja kasvoja - eteläpuolen IP-kerholaiset olivat perheineen paikalla - ja paikalla olivat ne seurakunnan työntekijät, jotka ovat minulle kaikkein tutuimpia. Jotenkin siinä kirkkokahveilla rupatellessa oivalsin, miten tuttuuden ja yhteenkuulumisen tunne on luiskahtanut minulta, jos nyt ei aivan ulottumattomiin, niin ainakin kauemmas. Tajusin nimittäin, miten kauan oli edellisestä kerrasta, kun messussa oli ollut paljon tuttuja. (Joulukirkkoa ei lasketa.)

Yhteisöllisyyden kokemus taitaa ainakin kaupungissa olla yllättävän helppo hukata. Itselleni siihen vaikuttaa mm. harventunut messuunosallistumistahti. Ns. ruuhkavuodet vaativat veronsa ja, vaikka mieli tekisi lähteä messuun, lähteminen jää usein tapahtumatta. Siihen ei ole mitään yhtä syytä vaan paljon eri sattumuksia: lasten koripallo-ottelut, migreeni, perheen yhteinen ulkoileminen, partiotapahtumat, kyläileminen, lastenkutsut, mökkimatkat. Tai sitten ei vain jaksa.

Tuttuja kasvoja on kadonnut kirkon penkistä. Jotkut ovat muuttaneet, jotkut kadonneet ties minne, ja pari ihanaa iäkkäämpää tuttavaa lähti viime vuonna Taivaalliseen seurakuntaan. Nyt kaksi vuotta toiminut uusi, isompi seurakunta on myös sekoittanut kuvioita jonkin verran. Varmaan vaikuttaa myös se, että vähistä messukäynneistäni osa suuntautuu nykyisin seurakunnan toiselle kirkolle. Niin, ja tänä vuonna perheessä ei ole yhtään IP-kerholaistakaan.

Ehtoollisavustajana toimiminen on tavallaan seurakuntayhteyttä vahvistavaa, ja tavallaan sitten ei. Tulen eri aikaan kirkolle kuin muu kirkkokansa, istun eri paikassa kuin muu kirkkokansa ja lisäksi päälläni on taatusti erottuva alba. Lisäksi vierastan sitä, että joskus minulta tullaan messun jälkeen kysymään asioita, joita en tiedä, koska jotkut tulkitsevat minut  papiksi tai muuksi seurakunnan työntekijäksi. Minähän en tiedä mitään, varsinkaan nykyisin, kun en enää ole luottamushenkilökään...

Myönteisenä kehityksenä mainittakoon kuitenkin hiljaisuuden ryhmä, joka on pieni mutta sinnikäs ja epäilemättä yhteenkuuluvuutta vahvistava. Vaikka ryhmässä ei puhutakaan yhtään mitään. ;-)

Paastoon laskeutumassa

Meillä, niin kuin varmasti todella monella muullakin, oli pullaa iltapalana. Pullasta nauttii tavallista enemmän, kun tietää, ettei aio syödä sen sortin herkkuja moneen viikkoon. Pulla on hyvää.

Olen aika monta kertaa jättänyt paaston ajaksi lisätyn sokerin pois. Lihasta en voi paastota, kun en sitä muutenkaan syö, ja kalasta taas en eri syistä viitsi paastota. Ajattelin tiputtaa sokerin pois tänäkin vuonna, mutta kaipailin lisäksi jotakin henkisempää haastetta.

Huomasin, että Jaakko Heinimäki ehdottaa paastoa pahan puhumisesta. Mietiskelin sen mahdollisuuksia, mutta rehellisesti sanottuna itsearvioni on, että pahan puhuminen muista ei ole muutenkaan itselleni järin tyypillistä. Sen sijaan Terhin ajatus päivän hyvästä työstä paaston aikana alkoi heti kutkuttaa partiojohtajan mielikuvitusta ja omaatuntoa.

Jotenkin pidän ajatuksesta, että kieltäytymisen sijaan tai lisäksi kokeilisikin antamista. Että yrittäisi huomata ympärillään tapoja ja tilanteita, joissa voi olla muille avuksi tai ilahduttaa. Haaste on aika iso, mutta ajattelin koettaa. Johtoajatuksenani on nimenomaan tavoite ilahduttamisesta. En varmaan liity twitteriin tämän takia, enkä myöskään raportoi jokaista hyvää tekoani tänne blogiin, mutta saatan toki muutaman kerran matkan varrella kertoa, miten sen kanssa sujuu.

Pääsiäistä odotellessa.