Kirkon sisällä vai kirkon ulkopuolella?

Olin eilen suunnittelemassa kirkon piirissä toimivalla kohderyhmälle suunnattua koulutusta. Koska olin osalle koulutuksen järjestäjistä vieras, jouduin heti aluksi esittelemään itseni.  Se, että en ollut taustaltani teologi/nuorisotyönohjaaja/lastenohjaaja tuntui värjyvän ilmassa hiukan hämmentävänä, vaikka olin maininnut senkin, että mielenkiintoni kirkon ympäristökasvatustyön kehittämiseen on pitkäkestoista ja olen aiemmin mm. toiminut seurakunnan luottamushenkilönä. Lopulta yksi osallistujista totesi pirteästi: Onhan se hyvä, että välillä tulee vaikutteita myös kirkon ulkopuolelta.

Tyrmistyneen katseeni nähtyään hän korjasi heti, ettei tarkoittanut kirkon ulkopuolelta vaan kirkon työntekijöiden ulkopuolelta.

Olen vakuuttunut, ettei kyseinen henkilö missään tapauksessa tarkoittanut mitään pahaa lausahduksellaan. En myöskään kanna hänelle siitä kaunaa. Jollakin tavalla tähän lapsukseen kuitenkin kiteytyy jokin, joka minua vaivaa kirkossa. Ollakseen osa kirkkoa, onko pakko mennä sinne töihin? Onko pakko omistaa koko elämänsä kirkon toiminnalle vai riittääkö osa elämää?

Itselleni kirkon jäsenyys on tärkeä, moneen otteeseen punnittu valinta. Ajattelen olevani osa yhteisöä nimeltä kirkko. Se ei kuitenkaan ole ainoa yhteisö johon kuulun - olen lisäksi monenmoista, muun muassa Suomen kansalainen ja partiolainen ja tietenkin ammattini edustaja, eikä jäsenyyteni määritä kaikkia tekojani tai ajatuksiani. Elämässäni on paljon muutakin kuin suoraan kirkon toimintaan liittyvät asiat, mutta vähentääkö se jäsenyyttäni tai olemistani kirkon sisällä? Eikös luterilaiseen ajatteluun pitänyt kuulua jotakin semmoista, että maallisetkin ammatit ovat arvokkaita ja omalla tavallaan Jumalan palvelemista?

Ei, ei voi mielestäni sanoa kirkon jäsenelle, että hänen antamansa panos tulee kirkon ulkopuolelta. Kirkko on organisaatio, joka on olemassa vain niin kauan kuin sillä on jäseniä, ja jäsenet ovat kyllä tiukasti sen sisällä.

Jumala on sitten eri juttu. Hän on ikuinen.

Uusi syksy, uudet kujeet

Vaihteeksi mukavia kuulumisia lähipiirin kokemuksista uskonnonopetuksesta. Neiti Kevät on siirtynyt kuudennelle luokalle ja saanut aineenopettajia. Muun muassa uskontoa opettaa nyt ihan oikea uskonnonopettaja.

Neiti Kevään kevättodistuksessa uskonto oli kahdeksan.Se on tietysti ihan hyvä numero mutta neiti Kevät ei itse ole tyytyväinen. Mielestään hän ilmeisesti osaa uskontoa paremmin kuin kahdeksan arvosta. Kuulemma numero johtuu siitä, ettei uskonnossa ollut koko vuonna yhtään koetta, jossa hän olisi voinut osoittaa osaamistaan. Tyttö itsekin myöntää, ettei ole ollut tuntiaktiivinen - toinen mahdollinen tapa osoittaa osaamista - mutta sillekin on ollut hyvä selitys:

Ei siellä oikein ole mitään, missä voisi olla aktiivinen, kun koko ajan vain kirjoitetaan vihkoon.

Tunnustan härnänneeni neitosta asiasta kerran jos toisenkin. En yksinkertaisesti ole malttanut olla hiukan härnäämättä ihmistä, jonka elämän suurin ongelma on niinkin valtaisa kuin kasi ussassa. Huumorintajuinen neiti Kevät on kestänyt härnäystä varsin hyvin.

Kun viime viikolla katselimme uudet opettajat läpi, neiti Kevät totesi uskonnonopettajan olevan hyvä juttu. Tämä varmasti pitäisi ainakin yhden kokeen, johon hän voisi lukea pitkään ja hartaasti ja saada vähintään ysin.

Ilmeisesti uskonnon aineenopettajassa on kuitenkin muitakin hyviä puolia kuin kokeet. Eilen illalla neiti Kevät halusi kertoa kuulumisia koulusta:

Ussa on muuttunut kiinnostavaksi. Viime tunnilla oli semmoista, jossa sanottiin sanoja ja jos oli sitä mieltä, että se oli oikein, piti mennä toiselle puolelle luokkaa, ja jos se oli väärin, piti mennä toiselle puolelle luokkaa. Siinä tuli tosi mielenkiintoisia perusteluja ja keskusteluja.

Eläköön ja onnittelut koulun uusi, nuori, ammattitaitoinen uskonnonopettaja! Lisää tätä meidän tytölle.

Ruuhkavuosinakin voi kaivata seurakuntaa

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että oman viiteryhmän löytäminen seurakunnasta ei ole aivan yksinkertaista. Viimeksi kirjoitin aiheesta helmikuussa. Aihe pulpahti taas pintaan, kun luin Marikan kommentin Perheen arjessa -blogissa olleeseen sinänsä erittäin sympaatttiseen tekstiin. Marikan pointti oli - tai niin minä sen tulkitsin - että seurakunnan läsnäolo perhekerhona ei riitä, vaan jotenkin voisi olla läsnä myös niille perheenäideille ja isille (ja arvattavasti mielellään lapsille myös), jotka ovat menneet elämässä perhekerhoajasta eteenpäin.

Aluksi on sanottava, että tykkään tuosta Perheen arjessa -blogista. Kuitenkin olen jo jonkin aikaa ollut pikkuruisen turhautunut siitä, että siellä, kuten myös oman seurakuntani perhetyössä ja vaikkapa seurakuntayhtymän Pienelle parasta -viestinnässä, perhe tuntuu olevan aina tai lähes aina pienten lasten perhe. Omassa seurakunnassani on kaksi ihanaa perhekerhoa, päiväkerhoja ja perheiden tapahtumia, joissa kohderyhmänä ovat ensisijaisesti kotona pienten lasten kanssa olevat vanhemmat lapsineen. Työntekijät tekevät työtään ammattitaidolla ja antaumuksella ja varmasti onnistuvat siinä.

Iltapäiväkerholaisten vanhemmat kutsutaan toki kerhon kevätjuhlaan, perhemessuja on yleensä kahdesti vuodessa ja lisäksi jouluaattona perheille suunnattu hartaus. Näissäkin tuntuu ensisijaisena kohderyhmänä olevan nimenomaan varsin pienet lapset - tai ainakin omani tuntuvat kasvaneen niistä jotenkin ohi. (Lapset pitkästyvät perhemessussa pahemmin kuin tavallisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa!) Mitään säännöllistä toimintaa, jolla tavoitettaisiin koululaisperheitä, siis nimenomaan perheitä, ei ole - satunnaisesti joku joskus saattaa jotakin yritellä, mutta enpä nyt edes muista koska viimeksi. Eikä varhaisnuorten toimintaakaan järin paljon ole, joten IP-kerhoiän ohittaneita alakoululaisia ei kirkolla juuri pyöri. Seuraava vakiintunut etappi on rippikoulu, ja tokaluokkalaisesta on kyllä aika pitkä matka rippikouluikään.

Marika kirjoitti kommentissaan paljon minunkin tuntojani: aikanaan perhekerho oli luonteva yhteys seurakuntaan. Lyhyessä hartaudessa ruokittiin sekä äidin että lasten hengellisiä tarpeita ja yhteisöllistäkin oli. Nelikymppisenä, työssäkäyvänä, väsyneenä ja kiireisenä hengellisiä tarpeita edelleen on mutta viiteryhmän löytäminen on vaikeaa.

Onko perhetyössä mitään sijaa perheille, joiden lapset eivät ole taaperoita tai edes päiväkerholaisia? Tarvitseeko sellaisia perheitä tavoittaa perheinä?

No. Ei tietenkään välttämättä. Mutta tällaisena ruuhkavuosiäitinä sanoisin, että perheenä tavoittaminen saattaisi onnistua helpommin kuin jokaisen perheenjäsenen tavoittaminen yksilönä. Kuten joskus aikaisemminkin kirjoitin, ainakaan meidän perheessä oikeastaan kukaan ei kaipaa uusia harrastuksia, mutta hengellisiä tarpeita meillä kyllä on. Ei tarvitsisi olla koululaisperhekerhoa joka viikko, mutta kun olisi edes joskus, edes jotakin. Vaikka kerran vuodessa, mutta kunnolla.

En oikeastaan kirjoita siksi, että olisin huolissani omasta puolestani. Minullahan on viiteryhmiä seurakunnassa: olen entinen luottamushenkilö ja siksi monelle tuttu, olen hiljaisuuden ryhmän aktiivi, olen ehtoollisavustaja ja seurakunnan epävirallinen ympäristöasiantuntija. Seuraan seurakunnan toimintaa (yleensä) sen verran aktiivisesti, että löydän lapsillenikin sieltä parhaat palat. (Juuri kaksi isointa on ollut viikon seurakunnan päiväleirillä.) Omaa hengellistä yhteisöäni ovat lisäksi lukuisat papit, joihin olen jollakin merkillisellä tavalla tutustunut viimeisen viiden vuoden aikana - näistä parista on tullut peräti hyviä ystäviäni. Lisäksi minulla on tämä virtuaaliseurakunta ympärilläni - te, jotka tätäkin mahdollisesti luette ja ehkä jopa kommentoitte.

Tartuin tähän aiheeseen siksi, että arvelen, että minä ja Marika emme ole ainoita entisiä perhekerholaisia, jotka kaipaisivat jonkinlaista kädenojennusta seurakunnan suunnalta. Jos minullakin luottamushenkilö- ynnä muusta taustasta riippumatta on toisinaan olo, että seurakuntayhteys on hakusessa, miten mahtaa olla sellaisen ikätoverini, joka ei kuulu samalla tavalla kalustoon kuin minä?

Olen ryöpsäyttänyt tähän nyt pitkälti tajunnanvirtaa ja vähän jäsentymättömiä ajatuksia. En mielelläni valittaisi vaan tarjoaisin valmiiksi mietittyjä kehittämisehdotuksia. Niitä minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole. Miettisin niitä kyllä mielelläni. Mitä voisi seurakunta tarjota meille ruuhkavuotisille ja lapsillemme? Mikä olisi sellaista, joka houkuttelisi mukaan riittävän monta (ts. edes muutaman) alueen perheistä ja joka olisi realistista toteuttaa (huolimatta jatkuvasti pienenevistä resursseista)?

Saksittua: Jeesus ja Jäähyväiset

Muutama vuosi sitten kirjoitin siitä, miten lasteni koulun kevätjuhlassa Jeesus lempattiin Jäähyväiset -laulusta pois.

Ilmiö ei ollut ainutkertainen. Kotimaa on huomannut saman ja kirjoittaa, että Jeesuksen häätäminen kevätjuhlasta saattaa olla tekijänoikeusrikkomus.

Saksittua: Tiikeri luokkahuoneessa

Jyri Komulainen kirjoittaa kriittisestä uskonnonopetuksesta. Jos uskonnonopetus kiinnostaa, kannattaa vilkaista!

Luonto jumalanpalveluksessa, jumalanpalvelus luonnossa

Lehteilen tässä painotuoretta kirjaa. Luontokirkkovuosi (toim. Suvielise Nurmi ja Panu Pihkala) on äskettäin ilmestynyt. Sain olla mukana kirjan melko pitkässä tekoprosessissa. Lopputuotosta on mukava pidellä.

Kirjan ideana on antaa sekä taustatietoa että käytännön vinkkejä luonnon ja ympäristön tuomiseksi vahvemmin jumalanpalveluselämään - myös muulloin kuin luomakunnan sunnuntaina. Tekstejä, ideoita ja toiminnallisia vinkkejä on eri vuodenajoille monipuolisista aiheista. Suvielise ja Panu ovat tehneet hyvää työtä kirjan toimittamisessa. Nyt kun kirja vielä löytäisi paljon käyttäjiä!

Panu kirjoittaa kirjasta ja sen syntyprosessista omassa blogissaan.

Pääsiäinen tuplamessulla

Aurinko paistoi ennen pääsiäistä ja paistaa ihanasti edelleen. Aurinkoinen oli tunnelmakin neljän päivän vapaalla.

Harmittelin ennalta, etten pääse kiirastorstaina iltamessuun yhden kurssin takia. Pääsiäisen kunniaksi pääsin kuitenkin kahdesti, niin, ettei moinen harmittelu juuri kannattanut. Olin ensin pääsiäisyön messussa neiti Kevään ja ritari Yrjänän kanssa, ja sitten yksikseni avustajana sunnuntain päiväjumalanpalveluksessa.

Jotakin salaperäistä ja hienoa siinä yömessussa on. Lapset tuntuvat olevan samaa mieltä. Ehdotin nimittäin varovasti, että sen voisi tänä vuonna jättää väliinkin - olinhan itse menossa aamulla avustamaan - mutta lapsilta tuli vastaukseksi tiukka EI. Yömessuun pitää päästä, ja valvoa puolille öin vaikka väkisin.

Kyllä kannatti. Kirkossa oli paljon väkeä, kirkkoherra ja kanttori hyvässä iskussa ja kaiken huipuksi nuoren aikuisen kaste keskellä messua. Huikean hieno kastejuhla, sanon vain! Yli sata henkeä kirkkosalissa tuohukset kädessä ja pääsiäismielellä. Vaikka kastettu ja kumminsa olivat aivan vieraita minulle, tunnustan nieleskeelleni muutaman kyyneleen kastetta seuratessani.

Aamulla kirkkoherra totesi, että hänen puolestaan voisi pääsiäisyön messussa joka vuosi toimittaa yhden kasteen, jos vain noita aikuisia kastettavia löytyisi... Messun kaavaan kuuluu muutenkin kasteen muistaminen, ja siksikin kaste sopi siihen hyvin luontevasti.

Kymmenen messuun avustamaan ehtiminen vaati hiukan ponnisteluja, kun kellojakin käänneltiin juuri sinä yönä. Oli kuitenkin mukava päästä sinnekin. Avustamisessa on oma hienoutensa, ja niin on myös pääsiäissunnuntain pääjumalanpalveluksessa. Virret, musiikki, tunnelma, ihmiset. Jos paastonaika menikin ilman yhtään ehdittyä ehtoollista, korvasin puutteen käymällä puolen vuorokauden sisällä kahdesti. Kirkkokahveillekin osui mukava tuttava, jota en ollut pitkään aikaan tavannut.

Lyhyesti, ihmisen kannattaa käydä kirkossa.

Onnellista pääsiäisviikon jatkoa sinullekin!