Adventtiaatteita

Syksy on ollut kovin, kovin kiireinen - tai vähintäänkin täysi. Kuukaudet juoksevat ja päivät vilisevät sellaista tahtia, että on vaikea pysyä perässä. Tänä aamuna ihmettelin kovinkin hämmentyneenä sitä, voiko ihan todella olla niin, että ylihuomenna on joulukuu ja ensimmäinen adventti. Eihän se voi olla kuin vasta viikon päästä?

Adventti- saati sitten joulumielestä ei ollut tietoakaan. Mutta sitten ystävä pohdiskeli Facebookissa Hoosiannan laulamista, ja päädyin itse muistelemaan viime vuotta ja ensimmäistä adventtia ilman Hoosiannaa. Jotenkin siitä riehaannuin joulunodotusmielelle ja tilasin netistä parit joululahjatkin - ennen kuin muistin että on Älä osta mitään -päivä - ja sitten rupesi jo hiukan tuntumaan siltä, että ylihuomenna saattaa tosiaan olla ensimmäinen adventti. Merkillisesti erilaisten hiljentymisajatusten saattelemana paukutin iltapäivään asti innokkaasti töitä.

Viikonloppu! Huomenna kalenterissa ei ole yhtään merkintää! Ja sunnuntaina on hoosiannapäivä. Jospahan tänä vuonna ei mitään yllätyksiä tulisi, vaan olisimme peräti koko perhe kymmeneltä kirkon penkissä.

Maanantaina alkaa kevyt adventtipaasto - tämäkin on jo sovittu puolison kanssa. Minusta on kivempi odottaa joulua jotakin hiukkasen vähentäen - edes ruokaa, jos kiireiden vähentäminen ei onnistu - kuin viettää etukäteisjoulua niin runsaasti, ettei varsinainen joulu jo kyllästyttää.

Saulin tytär Mikal

Raamatussa naiset ovat etupäässä sivuhenkilöitä. Näistä sivuhenkilöistä kerrotaan useimmiten aika niukasti. Useimmiten nimeltä mainituilla naisilla on jokin sukulaisuussuhde johonkin merkkihenkilöön, mutta toisinaan kerrotaan jotakin siitä, mitä he ovat tehneet - ja ehkä vielä harvemmin siitä, mitä he ovat ajatelleet tai tunteneet.

Saulin tytär Mikal mainitaan Daavidin tarinassa monta kertaa lyhyesti, eikä suotta. Tarinan alussa hän sopisi vaikka prinsessasatuun: kuninkaan tytär rakastuu isänsä sotapäällikköön ja veljensä ystävään ja he saavat toisensa. Paitsi että he eivät sitten eläkään onnellisena päiviensä loppuun asti.

Isän ja puolison välit huononevat. Saul aikoo surmata Daavidin, mutta Mikal pelastaa puolisonsa. Daavid lähtee ja Mikal jää isänsä luo, ja tulee sitten naitetuksi toiselle miehelle. Vuodet kuluvat, vihanpito ei pääty, Daavid ottaa muita vaimoja ja saa poikiakin. Lopulta, kun Saul on jo kuollut, Daavid vaatii Mikalin veljeltä Isbosetilta Mikalia takaisin itselleen. Isboset haettaa Mikalin luokseen, ja jonkin verran myöhemmin tulee itse tapetuksi.

Samuelin kirjan 6. luvussa Mikal ehkä on taas Daavidin vaimo - ihan selvästi sitä ei mielestäni sanota - mutta tunteet ovat vuosien, tai ehkä vuosikymmenten aikana jäähtyneet. Mikal halveksii Herran edessä vähäpukeisena tanssivaa Daavidia ja arvostelee tämän käytöstä. Daavid puolustautuu, ja Mikalin tarina päättyy toteamukseen, ettei hän koskaan saanut lasta.

Kuninkaan tyttärellä oli loppujen lopuksi aika vähän sanomista oman elämänsä suunnan suhteen. Yhden kerran elämässään hän sai oman tahtonsa lävitse - hän sai sen puolison, jota toivoi. Mikal ei kuitenkaan saanut pitää puolisoaan pitkään. Odottiko hän Daavidia takaisin, vai sopeutuiko elämään uuden puolisonsa kanssa? Hänhän oli ottanut ison henkilökohtaisen riskin pelastaessaan Daavidin. Mitä hän ajatteli kuullessaan Daavidin uusista vaimoista, oliko mustasukkainen vai oliko se vain ihan tavanomaista? Mitä hän ajatteli Daavidista itsestään isänsä ja veljiensä kuoleman ja kaikkien niiden vuosien jälkeen?

Mitä Mikal mahtoi merkitä Daavidille? Varmaan hänen täytyi olla jollainen lailla erityinen, ehkä nuoruudenrakkaus, ja varmasti ensimmäinen puoliso ja Daavidin hengen pelastaja. Se, että Daavid vaatii Isbosetilta Mikalia takaisin itselleen, voi olla puhdasta valtapeliä, mutta voi siihen liittyä myös tunteita Mikalia kohtaan. Vuodet erossa ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä eikä onnellista yhteisymmärrystä enää synny. Ehkä Mikal - nyt aikuinen nainen ja edelleen syntyjään kuninkaan tytär - on liian voimakastahtoinen sopeutuakseen olemaan yksi monista vaimoista.

Vielä sivuhuomautus: Merkillinen mies tuo Daavid, miten kaksi Saulin lasta niin kovasti häntä rakasti, että uhmasivat isäänsä hänet pelastaakseen.

Kuiskutusta iltamessussa

Olimme Pellavatukan kanssa iltamessussa, pitkästä aikaa. Istuimme kirkon parvella kaksistaan. Siellä saattoi sopivasti vähän supista pitkin messua - kysyttävää riitti:

- Kuka toi on? (messun toimittaneesta papista) Miksi mä en tunne sitä?
- Missä kaikki muut ihmiset on, miksi ne ei oo täällä? (iltamessussa oli paljon vähemmän väkeä kuin sunnuntain pääjumalanpalveluksissa yleensä)
- Mihin tosta ovesta pääsee? Entä tosta toisesta? Oonko mä käynyt siellä?
- Mihin sakastia tarvitaan?
- Miksi albaa käytetään?
- Mikä on evankeliumi? (kuuntelee äidin selostuksen) Luukaksella (kaverin pikkuveli) on oma evankeliumi!
- Keitä Markuksia sä tunnet?
- Missä on Getsemane?
- Mistä se nyt puhuu ja miten kauan se oikein aikoo jatkaa? (saarna oli suunnattu ennemmin nelikymppisille tutkijoille kuin ekaluokkalaisille tytöille)
- Mikä toi taulu on?
- Miten Jeesus joutui sinne ristille?
- Miten pääsiäispuput liittyy pääsiäiseen?
- Keitä ne on ne rosvot? Tiedäksä niitten nimet?
- Onks siinä tarinassa onnellinen loppu? (missä tarinassa? Jeesuksen vai rosvojen vai jossain muussa?)
- Miks tossa lukee ULOSUT (Ulos - Ut)
- Saanko mä sen leivän ehtoollisella?
- Miltä viini maistuu? Onko se hyvää?
- Miksi uruissa on tommonen ovi joka menee kiinni ja auki? Miten urut toimii?
- Kuka istuu Jumalan vasemmalla puolella?

Osasin vastata tyydyttävästi noin kahteen kysymykseen (Kuka toi on - Seppo, yksi tämän seurakunnan papeista, ja Saanko mä sen leivän - kyllä). Ehdotin varovasti, että jos kysytään joskus joltakin papilta tai vaikka IP-kerhon ohjaajalta noista asioista, mutta kuulemma se ei ollut tarpeen.

- Ei mulla oo sillai mitään kysyttävää.

Eipä kai sitten. Mukava yhteinen messukokemus kuitenkin. 

Mutta olin kyllä ihan hyvilläni, ettei siellä parvella ollut tänään muita.

Saulin arvoitus ja hiukan muita kuulumisia

Eipä ole tullut blogia kirjoitelluksi. Meinasin jo että lopetan koko blogin - vaan enpäs lopetakaan. Ainakaan vielä.

Avasin eilen pitkästä aikaa paksun punakantisen kirjan yöpöydältäni. Olen välillä lueskellu psalmeja pienestä käsilaukkukokoisesta psalmikirjastani, mutta Raamatun lukeminen on tänä syksynä ollut aika vähäistä. Halusin lukea Daavidista, tai oikeastaan Salomosta - joka askarruttaa minua edelleen niin kuin lähes kolme vuotta sitten - mutta päädyin aloittamaan Saulista. (Tai jos tarkkoja ollaan niin Samuelista. Mutta Saul oli pääkohteenani.)

Jo peruskoulun alaluokilla opin, että Saul oli kuninkaana ennen Daavidia ja Saul menetti kuninkuuden koska rikkoi Jumalan tahtoa vastaan. Tai jotakin sen suuntaista. Mutta mikä se Saulin rikkomus oikeastaan on? Tavailin eilen illalla 1. Samuelin kirjaa enkä oikein ymmärrä. Ensin Samuel viivyttelee jossakin ja Saul-parka hermostuu ja uhraa uhreja ennen aikojaan ilman Samuelia. Sitten Saul säästää amalekilaisten kuninkaan hengen ja antaa miestensä säästää tuon tuhotun kansan parhaat lehmät ja lampaat. No, se ei ole Herran ohjeiden mukaista (kaikki piti tuhota) mutta ei se nyt aivan valtavan suurelta tottelemattomuudeltakaan kuulosta. On vaikea ymmärtää, miksi se on anteeksiantamaton synti.

Ei niin, että erityisesti säälisin Saulia, mutta Daavidhan se vasta öykkäröi kaikenlaista ja oli silti Herran suosiossa.

Jos ajattelee Saulin tarinaa historian muistelemisena, minusta siinä on vähän voittajien kirjoittaman historian sivumakua. Tarinan kertoja tietää tarinaa aloittaessaan, että Saulin kuninkuus ei säily. Ehkä hän oli liian heikko johtajaksi? Ei osannut tai uskaltanut panna miehiään kuriin. Pituus ja komeus eivät vielä tee ihmisestä johtajaa...

---

Piipahdimme syyslomalla muun muassa Tampereella. Edellisellä reissulla bongasimme kirkkoja, tällä reissulla tuli bongattua toinen näistä kirkoista uudestaan.

Yhtenä iltapäivänä Neiti Kevät ja isänsä halusivat lukea kirjaa hotellihuoneessa edes vähän aikaa. Pellavatukka ja ritari Yrjänä sen sijaan alkoivat käydä sisätiloissa melko nopeasti liian meluisiksi ja komensin heidät kanssani ulos. Annoin mahdollisuuden valita: mennäänkö läheiseen leikkipuistoon vai Tampereen tuomiokirkkoon. Riehakas parivaljakko valitsi yksimielisesti jälkimmäisen.

Se on hieno kirkko, tiesi ritari Yrjänä.

Onko se se siipirikkoenkelikirkko? varmisti Pellavatukka.

Riehakkuus katosi saman tien, kun astuimme kirkon ovesta sisään. Täytyy sanoa, että ihailen lasteni pyhän ja kauneuden tajua. Kiertelimme kirkossa katselemassa hiljakseen, päämääränä nähdä myös Pellavatukan lempimaalaus eli Haavoittunut enkeli. Pettymykseksemme parveke oli kuitenkin suljettu. Pellavatukka kurkisteli alhaalta huuli mutrussa ylös ja toisteli, että haluaisi nähdä enkelin kunnolla. Onneksi hiukan ennen kirkon sulkemista kirkkosaliin saapui ystävällinen suntio, joka salli meidän käydä kurkistamassa enkeliä samalla kun itse laittoi seuraavan päivän virsien numerot taululle. Loppu hyvin siis, ja kyllä oli tyytyväinen pieni tyttö kirkkovierailun jäljiltä.

Kirkon sisällä vai kirkon ulkopuolella?

Olin eilen suunnittelemassa kirkon piirissä toimivalla kohderyhmälle suunnattua koulutusta. Koska olin osalle koulutuksen järjestäjistä vieras, jouduin heti aluksi esittelemään itseni.  Se, että en ollut taustaltani teologi/nuorisotyönohjaaja/lastenohjaaja tuntui värjyvän ilmassa hiukan hämmentävänä, vaikka olin maininnut senkin, että mielenkiintoni kirkon ympäristökasvatustyön kehittämiseen on pitkäkestoista ja olen aiemmin mm. toiminut seurakunnan luottamushenkilönä. Lopulta yksi osallistujista totesi pirteästi: Onhan se hyvä, että välillä tulee vaikutteita myös kirkon ulkopuolelta.

Tyrmistyneen katseeni nähtyään hän korjasi heti, ettei tarkoittanut kirkon ulkopuolelta vaan kirkon työntekijöiden ulkopuolelta.

Olen vakuuttunut, ettei kyseinen henkilö missään tapauksessa tarkoittanut mitään pahaa lausahduksellaan. En myöskään kanna hänelle siitä kaunaa. Jollakin tavalla tähän lapsukseen kuitenkin kiteytyy jokin, joka minua vaivaa kirkossa. Ollakseen osa kirkkoa, onko pakko mennä sinne töihin? Onko pakko omistaa koko elämänsä kirkon toiminnalle vai riittääkö osa elämää?

Itselleni kirkon jäsenyys on tärkeä, moneen otteeseen punnittu valinta. Ajattelen olevani osa yhteisöä nimeltä kirkko. Se ei kuitenkaan ole ainoa yhteisö johon kuulun - olen lisäksi monenmoista, muun muassa Suomen kansalainen ja partiolainen ja tietenkin ammattini edustaja, eikä jäsenyyteni määritä kaikkia tekojani tai ajatuksiani. Elämässäni on paljon muutakin kuin suoraan kirkon toimintaan liittyvät asiat, mutta vähentääkö se jäsenyyttäni tai olemistani kirkon sisällä? Eikös luterilaiseen ajatteluun pitänyt kuulua jotakin semmoista, että maallisetkin ammatit ovat arvokkaita ja omalla tavallaan Jumalan palvelemista?

Ei, ei voi mielestäni sanoa kirkon jäsenelle, että hänen antamansa panos tulee kirkon ulkopuolelta. Kirkko on organisaatio, joka on olemassa vain niin kauan kuin sillä on jäseniä, ja jäsenet ovat kyllä tiukasti sen sisällä.

Jumala on sitten eri juttu. Hän on ikuinen.

Uusi syksy, uudet kujeet

Vaihteeksi mukavia kuulumisia lähipiirin kokemuksista uskonnonopetuksesta. Neiti Kevät on siirtynyt kuudennelle luokalle ja saanut aineenopettajia. Muun muassa uskontoa opettaa nyt ihan oikea uskonnonopettaja.

Neiti Kevään kevättodistuksessa uskonto oli kahdeksan.Se on tietysti ihan hyvä numero mutta neiti Kevät ei itse ole tyytyväinen. Mielestään hän ilmeisesti osaa uskontoa paremmin kuin kahdeksan arvosta. Kuulemma numero johtuu siitä, ettei uskonnossa ollut koko vuonna yhtään koetta, jossa hän olisi voinut osoittaa osaamistaan. Tyttö itsekin myöntää, ettei ole ollut tuntiaktiivinen - toinen mahdollinen tapa osoittaa osaamista - mutta sillekin on ollut hyvä selitys:

Ei siellä oikein ole mitään, missä voisi olla aktiivinen, kun koko ajan vain kirjoitetaan vihkoon.

Tunnustan härnänneeni neitosta asiasta kerran jos toisenkin. En yksinkertaisesti ole malttanut olla hiukan härnäämättä ihmistä, jonka elämän suurin ongelma on niinkin valtaisa kuin kasi ussassa. Huumorintajuinen neiti Kevät on kestänyt härnäystä varsin hyvin.

Kun viime viikolla katselimme uudet opettajat läpi, neiti Kevät totesi uskonnonopettajan olevan hyvä juttu. Tämä varmasti pitäisi ainakin yhden kokeen, johon hän voisi lukea pitkään ja hartaasti ja saada vähintään ysin.

Ilmeisesti uskonnon aineenopettajassa on kuitenkin muitakin hyviä puolia kuin kokeet. Eilen illalla neiti Kevät halusi kertoa kuulumisia koulusta:

Ussa on muuttunut kiinnostavaksi. Viime tunnilla oli semmoista, jossa sanottiin sanoja ja jos oli sitä mieltä, että se oli oikein, piti mennä toiselle puolelle luokkaa, ja jos se oli väärin, piti mennä toiselle puolelle luokkaa. Siinä tuli tosi mielenkiintoisia perusteluja ja keskusteluja.

Eläköön ja onnittelut koulun uusi, nuori, ammattitaitoinen uskonnonopettaja! Lisää tätä meidän tytölle.

Ruuhkavuosinakin voi kaivata seurakuntaa

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että oman viiteryhmän löytäminen seurakunnasta ei ole aivan yksinkertaista. Viimeksi kirjoitin aiheesta helmikuussa. Aihe pulpahti taas pintaan, kun luin Marikan kommentin Perheen arjessa -blogissa olleeseen sinänsä erittäin sympaatttiseen tekstiin. Marikan pointti oli - tai niin minä sen tulkitsin - että seurakunnan läsnäolo perhekerhona ei riitä, vaan jotenkin voisi olla läsnä myös niille perheenäideille ja isille (ja arvattavasti mielellään lapsille myös), jotka ovat menneet elämässä perhekerhoajasta eteenpäin.

Aluksi on sanottava, että tykkään tuosta Perheen arjessa -blogista. Kuitenkin olen jo jonkin aikaa ollut pikkuruisen turhautunut siitä, että siellä, kuten myös oman seurakuntani perhetyössä ja vaikkapa seurakuntayhtymän Pienelle parasta -viestinnässä, perhe tuntuu olevan aina tai lähes aina pienten lasten perhe. Omassa seurakunnassani on kaksi ihanaa perhekerhoa, päiväkerhoja ja perheiden tapahtumia, joissa kohderyhmänä ovat ensisijaisesti kotona pienten lasten kanssa olevat vanhemmat lapsineen. Työntekijät tekevät työtään ammattitaidolla ja antaumuksella ja varmasti onnistuvat siinä.

Iltapäiväkerholaisten vanhemmat kutsutaan toki kerhon kevätjuhlaan, perhemessuja on yleensä kahdesti vuodessa ja lisäksi jouluaattona perheille suunnattu hartaus. Näissäkin tuntuu ensisijaisena kohderyhmänä olevan nimenomaan varsin pienet lapset - tai ainakin omani tuntuvat kasvaneen niistä jotenkin ohi. (Lapset pitkästyvät perhemessussa pahemmin kuin tavallisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa!) Mitään säännöllistä toimintaa, jolla tavoitettaisiin koululaisperheitä, siis nimenomaan perheitä, ei ole - satunnaisesti joku joskus saattaa jotakin yritellä, mutta enpä nyt edes muista koska viimeksi. Eikä varhaisnuorten toimintaakaan järin paljon ole, joten IP-kerhoiän ohittaneita alakoululaisia ei kirkolla juuri pyöri. Seuraava vakiintunut etappi on rippikoulu, ja tokaluokkalaisesta on kyllä aika pitkä matka rippikouluikään.

Marika kirjoitti kommentissaan paljon minunkin tuntojani: aikanaan perhekerho oli luonteva yhteys seurakuntaan. Lyhyessä hartaudessa ruokittiin sekä äidin että lasten hengellisiä tarpeita ja yhteisöllistäkin oli. Nelikymppisenä, työssäkäyvänä, väsyneenä ja kiireisenä hengellisiä tarpeita edelleen on mutta viiteryhmän löytäminen on vaikeaa.

Onko perhetyössä mitään sijaa perheille, joiden lapset eivät ole taaperoita tai edes päiväkerholaisia? Tarvitseeko sellaisia perheitä tavoittaa perheinä?

No. Ei tietenkään välttämättä. Mutta tällaisena ruuhkavuosiäitinä sanoisin, että perheenä tavoittaminen saattaisi onnistua helpommin kuin jokaisen perheenjäsenen tavoittaminen yksilönä. Kuten joskus aikaisemminkin kirjoitin, ainakaan meidän perheessä oikeastaan kukaan ei kaipaa uusia harrastuksia, mutta hengellisiä tarpeita meillä kyllä on. Ei tarvitsisi olla koululaisperhekerhoa joka viikko, mutta kun olisi edes joskus, edes jotakin. Vaikka kerran vuodessa, mutta kunnolla.

En oikeastaan kirjoita siksi, että olisin huolissani omasta puolestani. Minullahan on viiteryhmiä seurakunnassa: olen entinen luottamushenkilö ja siksi monelle tuttu, olen hiljaisuuden ryhmän aktiivi, olen ehtoollisavustaja ja seurakunnan epävirallinen ympäristöasiantuntija. Seuraan seurakunnan toimintaa (yleensä) sen verran aktiivisesti, että löydän lapsillenikin sieltä parhaat palat. (Juuri kaksi isointa on ollut viikon seurakunnan päiväleirillä.) Omaa hengellistä yhteisöäni ovat lisäksi lukuisat papit, joihin olen jollakin merkillisellä tavalla tutustunut viimeisen viiden vuoden aikana - näistä parista on tullut peräti hyviä ystäviäni. Lisäksi minulla on tämä virtuaaliseurakunta ympärilläni - te, jotka tätäkin mahdollisesti luette ja ehkä jopa kommentoitte.

Tartuin tähän aiheeseen siksi, että arvelen, että minä ja Marika emme ole ainoita entisiä perhekerholaisia, jotka kaipaisivat jonkinlaista kädenojennusta seurakunnan suunnalta. Jos minullakin luottamushenkilö- ynnä muusta taustasta riippumatta on toisinaan olo, että seurakuntayhteys on hakusessa, miten mahtaa olla sellaisen ikätoverini, joka ei kuulu samalla tavalla kalustoon kuin minä?

Olen ryöpsäyttänyt tähän nyt pitkälti tajunnanvirtaa ja vähän jäsentymättömiä ajatuksia. En mielelläni valittaisi vaan tarjoaisin valmiiksi mietittyjä kehittämisehdotuksia. Niitä minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole. Miettisin niitä kyllä mielelläni. Mitä voisi seurakunta tarjota meille ruuhkavuotisille ja lapsillemme? Mikä olisi sellaista, joka houkuttelisi mukaan riittävän monta (ts. edes muutaman) alueen perheistä ja joka olisi realistista toteuttaa (huolimatta jatkuvasti pienenevistä resursseista)?