Rukoilevat suomalaiset

Eilisillan TV-tarjonnan pohjalta olisi mahdollisuus ajankohtaiseenkin kommentointiin, mutta en jaksa enkä viitsi siihen ainakaan tänään ruveta. Sen sijaan vinkkaan melkein parin viikon takaiseen lehtijuttuun, jonka itse huomasin vasta äsken: Näin suomalaiset rukoilevat.

Noiden ihmisten kertomukset olivat minusta sympaattisia ja kiinnostavia. Hauskasti tuli esille se, että uskonnosta riippumatta rukouksesta löytyy samoja elementtejä.

Päivän hyvä työ

Näin ensimmäisen paastoviikon jäljiltä täytyy todeta, että on paljon helpompi lakata käyttämästä hunajaa teessä kuin tehdä joka päivä jokin erityinen hyvä työ. Huolimatta siitä, että hunaja teessä on yksi elämän suuria pieniä nautintoja.

Ensinnäkin, jotta voi tehdä hyviä töitä, täytyy määritellä, mikä on hyvä työ.

• Pitääkö sen olla hyödyllistä vai käykö ihan silkka ilahduttaminen? Kyllä jälkimmäiselle.
• Pitääkö työ olla erikseen mietitty, vai käykö sellainen auttaminen, jonka tekisin muutenkin? Tapauskohtaista. Se että työ vaatii hiukan vaivannäköä on ehkä parempi kriteeri kuin se, tekisinkö asian muutenkin. Niin kuin vaikka siskon kukkien kastelu, kun hän on matkoilla. Siskolla on paljon kukkia. Toisaalta, ensisijaisesti toivoisin oppivani paremmin huomaamaan, milloin voin olla muille avuksi, joten se puoltaisi erikseen mietittyjä tekoja.
• Kehen tai keihin hyvä työ voi kohdistua, tai siis lasketaanko omalle perheelle tehdyt palvelukset? Hankala kysymys. Perheenäiti pääsisi aika helpolla tällaisessa kampanjassa, jos jokainen oman perheen auttaminen laskettaisiin hyväksi työksi. Päädyin siihen, että oma perhe sopii kohteeksi vain erityistapauksissa.

Eilen tein hyvin konkreettisen hyvän työn. Jos se nyt sitten oli hyvä teko.

Jossakin tuolla alla on portaat.

On, on siellä!

Läheisen juna-aseman lähellä on portaat, joilla ei ole ns. talvikunnossapitoa. Siitä huolimatta kymmenet ihmiset kulkevat portaista läpi talven. Keksin, että minäpä menen portaille lapion kanssa ja lapioin ne lumesta.

Se oli kuitenkin helpommin ideoitu kuin tehty. Portaat olivat suurimmalta osalta niin paksussa jäässä, ettei kevyt lapioni pärjännyt sille ollenkaan. Sain kuitenkin kaivettua toiseen laitaan esille kapean kulkuväylän.

Vaan oliko tuo nyt sitten hyvä teko? Entä jos joku intoutuu kulkemaan portaita juuri tuon kaivamani väylän takia ja liukastuu pahasti? Toisaalta tiedän, että ihmiset kulkevat tuosta kuitenkin. Ehkäpä kaivamani reitti sentään tekee niiden ihmisten kulkemisesta turvallisempaa ja ilahduttaa kiireistä töihin kiiruhtajaa?

Ei ole helppoa hyvien tekojen tekijällä. Hauskaa kuitenkin!

Seurakunta, missä olet?

Mikä oikein on seurakunta ja miten siihen kuulutaan, paitsi asumalla, pysymällä rekistereissä ja maksamalla veroa?

Silloin, kun istuin Punaisen puukirkon nimeä kantavan seurakunnan seurakuntaneuvostossa, tuntui minusta, että tunsin paljon seurakuntalaisia. Ensinnäkin, tunsin tietysti kaikki työntekijät. Toiseksi, tunsin luottamustehtäväni kautta seurakuntaneuvoston jäsenet ja lisäksi koko joukko muita seurakunnan aktiiveja tunsi minut. En silloinkaan ollut varsinaisesti ahkera messussa kävijä, mutta yritin pitää osallistumisvälit kohtuullisen pituisena ja lisäksi koin tärkeäksi, että käyn edes silloin tällöin kuuntelemassa jokaisen seurakunnan papin saarnaa.

Viime sunnuntaina olin Pellavatukan ja ritari Yrjänän kanssa avustamassa perhemessussa tiilikirkolla. Kirkonpenkistä löytyi runsaasti tuttuja kasvoja - eteläpuolen IP-kerholaiset olivat perheineen paikalla - ja paikalla olivat ne seurakunnan työntekijät, jotka ovat minulle kaikkein tutuimpia. Jotenkin siinä kirkkokahveilla rupatellessa oivalsin, miten tuttuuden ja yhteenkuulumisen tunne on luiskahtanut minulta, jos nyt ei aivan ulottumattomiin, niin ainakin kauemmas. Tajusin nimittäin, miten kauan oli edellisestä kerrasta, kun messussa oli ollut paljon tuttuja. (Joulukirkkoa ei lasketa.)

Yhteisöllisyyden kokemus taitaa ainakin kaupungissa olla yllättävän helppo hukata. Itselleni siihen vaikuttaa mm. harventunut messuunosallistumistahti. Ns. ruuhkavuodet vaativat veronsa ja, vaikka mieli tekisi lähteä messuun, lähteminen jää usein tapahtumatta. Siihen ei ole mitään yhtä syytä vaan paljon eri sattumuksia: lasten koripallo-ottelut, migreeni, perheen yhteinen ulkoileminen, partiotapahtumat, kyläileminen, lastenkutsut, mökkimatkat. Tai sitten ei vain jaksa.

Tuttuja kasvoja on kadonnut kirkon penkistä. Jotkut ovat muuttaneet, jotkut kadonneet ties minne, ja pari ihanaa iäkkäämpää tuttavaa lähti viime vuonna Taivaalliseen seurakuntaan. Nyt kaksi vuotta toiminut uusi, isompi seurakunta on myös sekoittanut kuvioita jonkin verran. Varmaan vaikuttaa myös se, että vähistä messukäynneistäni osa suuntautuu nykyisin seurakunnan toiselle kirkolle. Niin, ja tänä vuonna perheessä ei ole yhtään IP-kerholaistakaan.

Ehtoollisavustajana toimiminen on tavallaan seurakuntayhteyttä vahvistavaa, ja tavallaan sitten ei. Tulen eri aikaan kirkolle kuin muu kirkkokansa, istun eri paikassa kuin muu kirkkokansa ja lisäksi päälläni on taatusti erottuva alba. Lisäksi vierastan sitä, että joskus minulta tullaan messun jälkeen kysymään asioita, joita en tiedä, koska jotkut tulkitsevat minut  papiksi tai muuksi seurakunnan työntekijäksi. Minähän en tiedä mitään, varsinkaan nykyisin, kun en enää ole luottamushenkilökään...

Myönteisenä kehityksenä mainittakoon kuitenkin hiljaisuuden ryhmä, joka on pieni mutta sinnikäs ja epäilemättä yhteenkuuluvuutta vahvistava. Vaikka ryhmässä ei puhutakaan yhtään mitään. ;-)

Paastoon laskeutumassa

Meillä, niin kuin varmasti todella monella muullakin, oli pullaa iltapalana. Pullasta nauttii tavallista enemmän, kun tietää, ettei aio syödä sen sortin herkkuja moneen viikkoon. Pulla on hyvää.

Olen aika monta kertaa jättänyt paaston ajaksi lisätyn sokerin pois. Lihasta en voi paastota, kun en sitä muutenkaan syö, ja kalasta taas en eri syistä viitsi paastota. Ajattelin tiputtaa sokerin pois tänäkin vuonna, mutta kaipailin lisäksi jotakin henkisempää haastetta.

Huomasin, että Jaakko Heinimäki ehdottaa paastoa pahan puhumisesta. Mietiskelin sen mahdollisuuksia, mutta rehellisesti sanottuna itsearvioni on, että pahan puhuminen muista ei ole muutenkaan itselleni järin tyypillistä. Sen sijaan Terhin ajatus päivän hyvästä työstä paaston aikana alkoi heti kutkuttaa partiojohtajan mielikuvitusta ja omaatuntoa.

Jotenkin pidän ajatuksesta, että kieltäytymisen sijaan tai lisäksi kokeilisikin antamista. Että yrittäisi huomata ympärillään tapoja ja tilanteita, joissa voi olla muille avuksi tai ilahduttaa. Haaste on aika iso, mutta ajattelin koettaa. Johtoajatuksenani on nimenomaan tavoite ilahduttamisesta. En varmaan liity twitteriin tämän takia, enkä myöskään raportoi jokaista hyvää tekoani tänne blogiin, mutta saatan toki muutaman kerran matkan varrella kertoa, miten sen kanssa sujuu.

Pääsiäistä odotellessa.

Sain kuulla olevani rohkea äiti enkä ole varma oliko se kehu

Olin sunnuntaiaamuna ehtoollisavustajana messussa. Aikomus oli alun perin mennä yksin mutta lauantai-iltana meille valkeni, että ritari Yrjänän koripalloturnaus a) jatkuu sunnuntaina ja b) hänellä on ensimmäinen matsi klo 11 aamulla. Mies lähti taksikuskiksi ja kannustusjoukoiksi. Kaksitoistavuotias neiti Kevät ilmoitti ison tytön oikeudella jäävänsä kotiin. Kuusivuotias Pellavatukka ei halunnut lähteä katsomaan korismatsia vaan halusi mieluummin mukaan messuun.

Olen kerran ennenkin avustanut Pellavatukan kanssa ilman kirkonpenkistä löytyvää lapsen isää, mutta silloin kyseessä oli perhemessu ja myös tavallista epämuodollisempi istumajärjestys, joten tilanne oli hiukan erilainen. Hiukan jännitti, miten moiseen kokeiluun suhtaudutaan, mutta molemmat papit - Pellavatukan hyviä tuttuja - sekä toinen maallikkoavustaja suhtautuivat hyvin suopeasti. Tyttö istui sitten sylissäni siellä sivulla edessä, missä papit ja avustajat messun aikana istuvat. Hyvin meni.

Hiukan kyllä tuli hikikarpaloita otsalle, kun neitonen rupesi kesken saarnan kuiskimaan, että pitäisi päästä vessaan... Vessahätä taisi kuitenkin olla lähinnä kyllästymistä saarnan pituuteen - siihen  auttoi, kun kehotin etsimään erilaisia numeroita virsikirjasta.

Kirkkokahveilla useampi ihminen kävi kehumassa Pellavatukkaa siitä, miten suloinen tyttö hän on. (No niinhän hän tietysti onkin.) Joku sitten totesi minulle ajatelleensa messun aikana, että olen rohkea äiti, kun uskallan ottaa lapsen sinne pappien joukkoon. Siihen totesi pöytänaapuri hiukan hämmästelevään sävyyn, että kyllä nykyään nuoret perheet saattavat ottaa lapsia mukaan kirkkoon. Molemmat keskustelijat olivat minulle vieraita.

Vaikka sävy oli myönteinen, jäin keskustelusta vähän hämmentyneeksi. Olen Punaisella puukirkolla aina kokenut olevani tervetullut messuun lasten kanssa. Olen myös pitänyt messuun osallistumista suorastaan lasten oikeutena. Pidänkö kuitenkin itsestään selvänä asioita, jotka eivät ole niitä muille? Otanko jonkinlaisia erivapauksia? Onko sittenkin liian rohkeaa ottaa lapsi mukaan, kun lähtee avustamaan messussa?

Saako ateistin puolesta rukoilla?

Olen tällä viikolla ollut jälleen lähimmäisenä. En ole voinut varsinaisesti tehdä mitään apua tarvitsevalle läheiselleni, ollut vain ja kuunnellut sekä lausunut muutaman kannustavan sanasen sinne tänne.

Läheiselläni on elämässä tilanne, joka on vaikea mutta tuskin mahdoton. Huolen aiheita on kyllä paljon. Suurin vaikeus on kuitenkin oman pään sisällä: että uskaltaisi uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Että uskaltaisi luottaa elämään. Olen itse ollut hieman samantapaisessa tilanteessa ja muistan, miten selvisin siitä.

Rukoilin.

Läheiseni ei usko Jumalaan. Hänellä ei ole uskontoa. Siksi, vaikka mieli on hetkittäin tehnyt lohduttaa ja kertoa, miten itse joskus pääsin vaikeasta vaiheesta eteenpäin rukoilemalla, en ole rohjennut. Epäilen, että se vain haittaisi hänen luottamustaan minuun eikä olisi avuksi kenellekään.

Sellaisen ihmisen puolesta, jolla on edes heikko kytkös johonkin uskontoon, on minusta helpompi rukoilla kuin selkeän ateistin. Jotenkin tuntuu, että en kunnioita rukoukseen uskomattoman ihmisen vakaumusta, jos rukoilen hänen puolestaan. Toisaalta, voiko häntä vahingoittaa asia, jota hän itse pitää hölynpölynä?

Sanotaan, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan ainoastaan ihminen tarvitsee rukousta. Jos ajattelee niin, voiko toisen puolesta rukoilemisella ylipäätään olla mitään merkitystä? Onko merkitys joka tapauksessa vain minulle itselleni?

En osaa vastata. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Usko ei pohjimmiltaan kuitenkaan ole loogista päättelyä vaan melko lailla sokeaa luottamusta. Ja siltä pohjalta päädyin tällaiseen ajatukseen:

Jos kertoisin opettavaiseen ja ikään kuin itseäni sillä ylentävään tapaan uskonnottomalle läheiselleni, että rukoilen tai aion rukoilla hänen puolestaan - tekisin asiasta jonkinlaisen rukoilemisshown siis - tekisin väärin. Silloin en kunnioittaisi hänen vakaumustaan. Jos taas rukoilen hänen puolestaan spontaanisti, häntä kohtaan tuntemastani huolesta lähtöisin, se on vilpitöntä, oikein ja sopivaa. Vaikka hän ei siihen uskokaan.

Ja itse asiassa, kristittynä rukous on minussa joka tapauksessa. Jos ajatellaan, että rukous voi olla vain yksinkertainen huokaus, olen rukoillut läheiseni puolesta useampia kertoja kuin itsekään tiedän.

Kivulla sinun pitää tutkimuksesi synnyttämän

Tulin tässä ajatelleeksi ja ihmetelleeksi syntiinlankeemuskertomusta jotenkin uusin silmin. Oikeastaan se on aika kumma tarina.

Olen aina spontaanisti ajatellut, että Jumala on antanut ihmiselle järjen ja vapaan tahdon sekä kyvyn tehdä moraalisia valintoja. Että ne ovat olennainen osa ihmisen olemusta, sitä Jumalan kuvaa, joka hän luomiskertomuksen mukaan on. Syntiinlankeemuskertomuksessa taas ihminen oikeastaan varastaa ymmärryksen itselleen ja tulee sen takia karkotetuksi paratiisista. Olen tulkinnut kertomuksen kuvaukseksi siitä, miten ihmisestä tuli ihminen - muita eläimiä älykkäämpi ja kykenevä juurikin noihin moraalisiin valintoihin.

Tosin tulkintaani nyt hieman hämmentää se, että silmiensä avautuessa Aatami ja Eeva huomaavat pelkästään olevansa alasti. Muita kaiken tai hyvän ja pahan tietämisen merkkejä tekstissä ei mainita. Omasta näkökulmastani suhtautuminen alastomuuteen näyttäisi olevan lähinnä kulttuurinen tai sopivaan käytökseen liittyvä kysymys, ei niinkään moraalinen ongelma.

Oletetaan kuitenkin, että kielletyn puun hedelmä tosiaan antoi ihmiselle kyvyn oppia uutta sekä ymmärtää hyvää ja pahaa. Se on kieltämättä työlästä ja kivuliastakin usein. Tiedon perässä ja avulla kulkiessaan ihminen on monta kertaa aiheuttanut valtavasti pahaa. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, ja joskus voisi olla mukavaa tuudittautua lapsen tietämättömyyteen sen sijaan että tietäisi näin paljon maailman ongelmista. Kuitenkin ymmärrys, siis todellinen, syvällinen ymmärrys, on myös jotakin huikaisevan hienoa ja - lopulta - ehdottomasti tavoiteltavaa.

Syntiinlankeemus on parasta mitä ihmiselle on tapahtunut? Hm. En taida nyt oikein ymmärtää kertomusta. Mikä sen varsinainen pointti on? (Viisaammat saavat toki mielellään selittää!)

Niin, ja mistä tämä tuli mieleen? Kävi mielessäni, että tutkimusprosessia voisi kuvata vaikka näillä sanoilla:

Tutkijalle hän sanoi: - Minä teen suuriksi sinun tutkimusprosessisi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä tieteelliset artikkelisi. Kuitenkin tunnet halua aiheeseesi, ja se pitää sinua vallassaan.
 

Viimeksi mainittu on sitten syytä lukea pikkuinen pilke silmäkulmassa. Terveisiä vain täältä tutkijankammiosta.